Hirtettyjen kettujen metsä / Лес повешенных лисиц. Книга для чтения на финском языке. Арто Паасилинна

viikossa Oiva Juntunen kävi tapaamassa rikostovereitaan vankilassa. Hän toimitti heille tuoreita pornojulkaisuja, savukkeita, suklaata ja piparkakkuja. Joskus, Sutisen ja Siiran hartaasti pyydellessä, hän suostui toimittamaan vankilaan rauhoittavia tabletteja. Mitä pitemmälle miesten vankeusaika kesti, sitä harvemmin Oiva Juntunen vaivautui heitä tapaamaan.

      Aika ajoin Norjan ja Ruotsin viranomaiset tekivät Oiva Juntusen asunnossa kotitarkastuksia. Koskaan ei löytynyt mitään mikä olisi viitannut suureen kultaryöstöön. Kultaharkot Oiva Juntunen oli piilottanut Vehmersalmelle autioituneen kotimökkinsä sontatunkioon. Pari kertaa vuodessa Oiva kävi kotimökillä, teki hetken lapiotöitä ja palasi sitten takaisin Tukholmaan viettämään verkkaista, yltäkylläistä elamäänsä.

      Mutta nyt, aurinkoisena kevätpäivänä, oli Långholmenin vankilasta kantautunut ikävä tieto. Monimurhaaja Siira ja Isolyömä-Sutinen oli nimitetty luottovangeiksi[9]. Se merkitsi sitä että heidät vapautettaisiin lähiaikoina.

      Loisteliaitten vuosien aikana Oiva Juntunen oli ikäänkuin kasvanut erilleen entisistä rikoskumppaneistaan. Hänen nähdäkseen oli täysin tarpeetonta ryhtyä jakamaan jäljelle jäänyttä kultaa. Olihan sitä kyllä 36 kiloa, mutta silti. Mitä paatuneet vankilakundit tekisivät niin suurella rahalla?

      Oiva Juntunen arvosteli mielessään Ruotsin löperöä vankeinhoitoa. Hänen mielestään ammattirikollisia, kuten esimerkiksi Siiraa ja Sutista, kohdeltiin Ruotsin vankiloissa aivan liian helläkätisesti.

      – Rosvoja hyysätään. Toista se olisi Suomessa, mietti Oiva Juntunen katkerana.

      2

      Entinen kaivinkoneenkuljettaja, Isolyömä-Sutinen oli käyttäytynyt niin ihastuttavasti Långholmenin vankilassa, että Ruotsin viranomaiset päättelivät hänen parantaneen rikolliset tapansa ja siten ansainneen oikeuden astua suloiseen vapauteen. Sutinen oli istunut yhteen menoon vankiloissa viisi vuotta, joten voi kuvitella että hän oli onnesta liikuttunut kävellessään ulos Långholmenista. Oli kaunis keväinen päivä ja miehen jalka nousi kerkeästi. Linnut lauloivat ja Isolyömä-Sutinen hyräili.

      Ihanaa vapauden onnea lisäsi vielä varma tieto, että häntä odotti vapaassa yhteiskunnassa kahdentoista kilon kultaerä, jonka Oiva Juntunen auliisti hänelle ojentaisi ja jonka hän voisi tuhlata miten mieleen juolahtaisi.

      Isolyömä-Sutisella oli ollut viisi vuotta aikaa suunnitella, miten hän suunnattoman omaisuutensa sijoittaisi.

      Ensinnäkin Sutinen oli ajatellut ratketa juomaan. Hän ryyppäisi ihan tolkuttomasti, monta kuukautta yhteen menoon.

      Toiseksi Sutinen oli päättänyt ryhtyä nussimaan. Hän tunsi joukon tukholmalaisia huoria, jotka ilomielin auttelisivat Sutista tässä asiassa.

      Kolmanneksi Sutinen suunnitteli ostavansa uuden auton. Sen piti olla suuri ja punainen. Vauhtiraidat kyljissä ja stereot hattuhyllyllä. Nelivetoinen turbo olisi sopiva.

      Nämä kauaskantoiset ja rakentavat tulevaisuudensuunnitelmat mielessään Sutinen painoi Humlegårdin varrella vauraan kivitalon ulkosummeria. Mikrofoni ovenpielessä räsähti. Sutinen säikähti, vilkaisi ympärilleen: näkyikö kyttiä missään?

      «Kuka siellä», kysyi mikrofoni tutulla Oiva Juntusen äänellä.

      – Sutinen täällä vaan, aukase Oiva ovi!

      «Mitä pirua sinä siellä teet? Eikö sinun pitäisi istua Långholmenissa?»

      – Päästivät ulos, päästä sisäälle.

      «Olet tainnut karata. Eikö viisi vuotta sitten sovittu että lusitte ihmisiksi ettekä karkaile. Koetahan muistella.»

      – Ihan tosi, kakku on lusittu loppuun nyt. Paina jo sitä nappia saatana.

      Mikrofoni sulkeutui tylysti. Toviin ei tapahtunut mitään. Viimein summeri äännähti lyhyesti ja Sutinen pääsi livahtamaan sisään.

      Oiva Juntunen johdatteli Isolyömä-Sutisen saliin. Huone oli kalustettu siniharmailla nahkasohvilla ja laiskanlinnoilla. Seinillä oli suurikokoisia maalauksia ja monta metriä pitkä tammipuinen kirjahylly. Yhdellä seinällä oli stereokeskus. Sitä vastapäätä oli pieni baari, ja sen vieressä ammottavan suurikitainen luonnonkivitakka.

      – Ota kengät pois, komensi Oiva Juntunen entistä rikostoveriaan, joka kiireesti nilisti viisi vuotta sitten muodissa olleet piikkikärkiset patiinit jaloistaan. Huumaava jalkahienhaju myrkytti huoneiston hetkessä.

      – Pane ne kengät takaisin jalkoihin, murahti Oiva Juntunen vääntäen ilmastointilaitteet täysille. Kevyt humina hengitti Sutisen jalkahiet hetkessä pois.

      Sutinen istui sohvalla äimistyneenä. Kylläpä kaveri oli hankkinut mojovan luukun!

      Oiva Juntunen katseli arvioivasti rikostoveriaan. Epämiellyttävä tyyppi. Miehen puheet olivat rahvaanomaisia ja typeriä. Kuinkas muuten. Sutisen asusteet olivat kuluneet ja epämuodikkaat ja kertoivat kantajastaan kaiken oleellisen: nahkatakki, farkut. Tökerösti tatuoidussa ranteessa komeili sukeltajan kello, vaikkei Isolyömä-Sutinen osannut edes uida.

      Oiva Juntunen huokasi. Mokoman roikaleen yhteiskunta oli nyt heittänyt hänen vaivoikseen.

      – Mitäs olet suunnittellut, kysyi Oiva Juntunen, vaikka kyllä hän jo arvasi entisen kaivinkoneenkuljettajan viehtymykset.

      Palavin sanoin Sutinen kertoili mihin kaikkeen hän oli aikeissa ryhtyä. Mitä pitemmälle juttu ehti, sitä vakuuttuneemmaksi Oiva Juntunen tuli siitä ettei moiselle roikaleelle kannattanut kultaa antaa. Rikollisuus ja kaikenlainen tapainturmelus siitä vain lisääntyisivät. Oli olemassa myös vaara että Sutinen humalluttuaan hölöttäisi kulu-arteestaan ja syöksisi sitä kautta myös Oiva Juntusen ahdinkoon.

      Mies piti jollakin tavalla… eliminoida.

      – Annappa se kultaplootu mulle, niin minä häippäsen tästä, vaati Sutinen.

      Niinpä tietenkin! Noinko vaan tässä nyt kultaa ruvettaisiin jakelemaan, ihan kuin kyse olisi ryypyn tarjoamisesta. Oiva Juntunen ryhtyi selittämään virallisenpuoleisella äänellä, ettei tässä nyt toki ollut viisasta ryhtyä kultaa tasaamaan. Piti odotella pitkät ajat, sillä viranomaiset pitivät taloa silmällä ja oletettavasti olivat varjostaneet Sutista tämän tullessa Humlegårdille.

      Oiva Juntunen antoi Sutiselle kaksituhatta kruunua ensi hätään ja ilmoitti että miehen sopi nyt lähteä.

      – Hanki luukku jostakin, ja tavataan huomenna aamulla vaikka kymmeneltä siinä kapakassa Slussenilla, mikä se nyt on.

      – Joo, Brendalla. Mä lähden sitten. Viiteen vuoteen en oo kaljalla käynykkään. Muista sitte tulla kymmeneltä. Heissan vaan, Oiva! Oli kuule mukava moikata pitkästä aikaa, tarkotan että ihan siviilissä.

      Oiva Juntunen katseli kuinka Sutinen ylitti puiston ja hävisi kirjastorakennuksen taakse. Hänen tuli hiukan sääli roistopoloista. No, saisipa piruparka nauttia ihanasta vapaudesta sentään yhden vuorokauden verran. Se riitti Oiva Juntusen mielestä vallan hyvin Sutiselle. Hän teki itselleen piristävän drinkin ja väänsi ystävänsä Stickanin numeron. Miekkonen kuului tukholmalaiseen alamaailmaan, sen ylempiin kerrostumiin.

      – Mitenkäs perheesi voi? Sehän hauskaa. Kuule, voisitko järjestää minulle ensi yöksi pienen murron? Pane joku tyyppi kalauttamaan vaikka kelloliikkeen näyteikkuna säpäleiksi. Varoita sitä ettei jätä sormenjälkiä, ei varsinkaan tavaraan. No, sitten käsket kaverin mennä aamulla kymmeneksi Brendalle. Siellä istuu suomalainen Isolyömä-Sutinen, muistatko? Sama mies joka vei sinultakin yhden rekkalastin Helsinkiin muutama vuosi sitten. Hoitele juttu niin että ne kamat joutuvat sille Sutiselle. Keksi joku kuriirijuttu vaikka. Se kyllä suostuu, vanha roisto. Tarjotkoon kaveri sille kaljaa, sillä on taatusti aamulla kova kankkunen.

      – Mihin sinä oikein pyrit, kiinnostui Stickan.

      – No ei tässä muuta, kuin että hoitele se Sutinen niitten kellojen kanssa jonnekin muka kohtauspaikalle, käsitäthän sinä. Sitten vaan soitat kytät sinne. Tavallinen

9

luottovanki – заключённый, заслуживший послабления хорошим поведением