Nuori luotsi. Yrjö Weijola

Nyt olen minä teille hankkinut kesäasunnon ja jätän teidät rauhaan. Jos kansa ei ole kylliksi kohteliasta, niin älkää olko millännekään. Sen kanssa ei helposti tule ystäväksi. En tahdo sentään väittää, ettei olisi poikkeuksia, mutta ne ovat harvassa. Luotsivanhin on hyvin ystävällinen mies, sillä hän on matkustanut paljon. Onhan hän sitäpaitsi merikapteeni ja osaa käyttäytyä ihmisten parissa. Hänen kanssaan voit lyöttäytyä ystäväksi, mutta koeta välttää muita. Heistä sinä et kuitenkaan pääse selville.

      VIKLUND. Ole huoletta, setä. Minä kyllä osaan tulla toimeen ihmisten kanssa. Ja mitäpä minä heistä. Eihän minulla ole täällä aikaa muuhun kuin maalaamiseen. Minun täytyy nyt hiukan korjata vanhoja syntejä. Pariisin matkani meni melkein hukkaan. En ole sitä ennen tunnustanut kenellekään, mutta nyt tunnen mieleni niin keveäksi ja sellaisen työinnon suonissani, että rohkenen sen suoraan tunnustaa. Tulenhan täälläolollani korvaamaan kaikki. Minä tahdon kuvata merta niin, ettei sitä kukaan ennen ole samoin ymmärtänyt. Minä tahdon näyttää kaikille, jotka eivät usko minuun, että minulla sittenkin on lahjoja. Älä hymyile, setä, saatpa nähdä syysnäyttelyssä! Saatpa nähdä!

      LUOTSIKAPTEENI. Hyvähän se olisi! Voithan koettaa, olethan nuori. En tahdo toiveitasi ryöstää.

      VIKLUND. Saatpa nähdä, saatpa nähdä!

      LUOTSIKAPTEENI. Mutta mitenkä kävi Pariisissa?

      VIKLUND. Pariisissa oli vallan toista. Eihän se ollut oikeaa elämää. Viini ja naiset saivat minut vallan pyörälle päästä ja kahteen vuoteen en tehnyt muuta kuin tuhlasin perintöni. Täällä ei ole viiniä eikä – naisia.

      KANERVO. Niinkö luulet? Ehkä täällä on molempiakin.

      (Nauravat.)

      LUOTSIKAPTEENI. Sitä minäkin luulen. Ja onhan minullakin hiukan kokemusta nuoruudestani. Olen minäkin asunut saaristossa!

      VIKLUND. Ja vaikka täällä olisi tuhat impeä, niin ovat ne vaan minun mallejani. Tämä luonto, tämä kansa on kuvattava ja minä tulen sen tekemään. En ole todellakaan koskaan ennen tuntenut sellaista intoa, kuin nyt ja sen vuoksi uskallan toivoa, että minä tällä kertaa saan suuria aikaan.

      LUOTSIKAPTEENI. Minun alkaa jo olla kiire. Lähdetäänkö katsomaan, joko vene on palannut minua hakemaan?

      VIKLUND. Mene vaan setä Kanervon kanssa! Minä alan järjestellä huonettani.

      (Luotsikapteeni ja Kanervo menevät. Annikki tulee.)

      VIKLUND. Anteeksi, haetteko ketä?

      ANNIKKI. En. Poikkesin vaan tänne.

      VIK1UND. Oletteko talonväkeä.

      ANNIKKI. En, olen naapurista.

      VIKLUND. Mikä teidän nimenne on?

      ANNIKKI. Annikki.

      VIKLUND. Sointuva nimi. Sopii hyvin teille. – Minun nimeni on Viklund. Olen maalari. Olen tullut tänne merensaareen kuvaamaan ihmisiä ja luontoa. En ole ennen nähnyt näin suurenmoista luontoa, vaikka olenkin matkustanut halki Euroopan. Ette voi arvata, kuinka iloinen olen siitä, että olen tullut juuri tänne. Täällä ei minulta tule puuttumaan työtä.

      ANNIKKI. Vai niin. Ja mitä varten te sitte maalaatte niitä tauluja?

      VIKLUND. Mitäkö varten? Sepä omituinen kysymys. Mitäkö varten? Mitenkä siihen oikeastaan vastaisin.

      (Miettii.)

      Minä maalaan sitä varten kuin kaikki muutkin maalarit, että jokainen pieninkin piirre tulisi kuvatuksi, että jokainen luonnonilmiö tulisi värien kautta tulkituksi. Sitä varten maalaan. Kuulkaa, ettekö te tahtoisi ruveta minulle malliksi, että heti alusta pääsisin työhön käsiksi. Olisin teille siitä hyvin kiitollinen.

      ANNIKKI. Minäkö? Mitä hyötyä teillä olisi minun maalaamisestani. Onhan täällä saarella tärkeämpiäkin henkilöitä kuin minä.

      VIKLUND (Nauraa.) Te käsitätte minua väärin. Minä en maalaa ainoastaan tärkeitä asioita, vaan kaikkia, joissa on jotain muista eroavaa.

      ANNIKKI. Mitä minussa sitten olisi muista eroavaa?

      VIKLUND. Mitäkö teissä on muista eroavaa. Sanonko sen.

      (Lähenee Annikkia.)

      Mutta ehkä suututte. Ettekö? No te eroatte tuhansista muista sen vuoksi, että olette kaunis.

      ANNIKKI. Nyt puhutte tyhmyyksiä.

      VIKLUND. En, en. Se on vakava ajatukseni! Sen vuoksi tahdon teidät maalata. Lupaatteko ruveta mallikseni?

      ANNIKKI. Mutta jos siinä on jotain pahaa. Minä en ymmärrä näitä asioita.

      VIKLUND. Ei siinä mitään pahaa ole. Sehän on vallan tavallista.

      (Lähenee vielä Annikkia.)

      Lupaatteko?

      ANNIKKI. Jos siinä ei mitään pahaa ole, niin voinhan luvata. Älkää sentään tulko niin lähelle! Te säikäytätte silmillänne minua. Ei, nyt minä menen, hyvästi.

      VIKLUND. Älkää nyt niin kiireesti.

      ANNIKKI. Kyllä minä nyt menen.

      VIKLUND. Muistatteko lupauksenne?

      (Eero on tullut ja seisahtunut syrjään.)

      ANNIKKI. Muistan.

      (Huomaa poistuessaan Eeron ja säpsähtää. Juoksee pois.)

      VIKLUND. Oletteko te tämän talon miehiä?

      EERO. Olen.

      VIKLUND. Oletteko emännän poika?

      EERO. Olen.

      VIKLUND. Luotsiko?

      EERO. Oppilas.

      VIKLUND. Varmaankin hauska ammatti?

      EERO. En tiedä.

      VIKLUND. Olen maalari. Täällä on paljon aiheita maalata.

      EERO. Vai niin.

      VIKLUND. Annikki on luvannut, että saan maalata hänetkin.

      EERO. Hyvä on.

      VIKLUND. Ettekö tekin antaisi minun maalata teistä kuvaa, kun istutte veneenne peräsimessä silmä jäykkänä. Siitä tulisi oivallinen taulu, joka herättäisi huomiota näyttelyssä? Suostutteko?

      EERO. En.

      (Poistuu. Luotsikapteeni ja Kanervo palaavat.)

      LUOTSIKAPTEENI. No nyt on vene rannassa ja minun täytyy jatkaa matkaani. Hauskaa kesää vaan teille molemmille! No mutta Armas, miksi olet noin nolon näköinen?

      VIKLUND. Sain jo koetella sanojesi totuutta. Tämän kansan kanssa ei helposti tule tuttavaksi. Tuo nuori luotsioppilas on saakelin hävytön mies. Kohteli minua kuin mitäkin poikanulikkaa.

      LUOTSIKAPTEENI (Nauraa.) Siinä sen näit! Varo vaan, ettet kovin usein polta kynsiäsi täällä saaressa. Merikansa on nyt kerta kaikkiaan sitä maata! Kyllä sinä vielä joskus opit heitäkin ymmärtämään. Mennäänkö rantaan?

      (Lähtevät.)

      LEENA (Tulee tuvasta.)

      EEVASTIINA (Tulee.) Ne suolat jäivät äskeisessä kiireessä saamatta. Jokohan Leenalla olisi aikaa antaa niitä?

      LEENA. Tulen kohta. Tiedäppä Eevastiina, että minä luulen, ettei niistä herroista ole meille muuta kuin harmia. Eerokin näkyy heihin suuttuneen, koska kävelee synkkänä tuolla rannalla. Kyllä se niin on, ettei niitä pitäisi päästää koko saareen. Harvoinhan niitä täällä on ollut, mutta aina niistä on ollut harmia.

      EEVASTIINA. Sen vuoksihan niitä kaikki täällä koettavat karttaa. Mitenkä kävi Anna-Marin, jonka mies oli rahanansiolla Ameriikassa. Hän otti kolme vuotta sitten herroja luokseen asumaan ansaitakseen rahaa. Siellä niitä sitten oli koko kesän ja lienevät viihtyneet hyvinkin, sillä Anna-Mari on komea ihminen.