Romeo ja Julia. Уильям Шекспир

ja Mercutio tulevat)

BENVOLIO

      Hoi! Romeo! Romeo serkku!

MERCUTIO

      Pujahti varmaan kotiin nukkumaan.

BENVOLIO

      Hän tänne juoksi, yli muurin tuosta

      Hän kiipes. Huuda, veikko hyvä.

MERCUTIO

                                      Kyllä,

      Manaankin vielä! – Romeo! sa houru,

      Himojen syötti, houkka, lemmen-narri!

      Huokauksen hahmoss' ilmesty, ja sano

      Vain yksi riimi, niin ma tyydyn; huuda

      Vain: ah! ja voi! ja soinna: lempi, – hempi.

      Suo kaunis sana Venus-kummille,

      Ja hänen heikkosilmää poikaans' soimaa,

      Hän on viisas;

      Nuort' Amor herraa, mi niin sieväst' ampui.

      Kun kerjuutyttöön mieltyi kuningas. – 4

      Ei kuule hän, ei järky hän, ei liiku hän!

      Apina kuoli, manata se täytyy. —

      Sua manaan Rosalinan helosilmäin,

      Ylevän otsan, purppuraisen huulen,

      Siron jalan, hoikan säären, pulloreiden;

      Ja näiden rajapiirin nimessä,

      Ett' ilmestyisit hahmossasi meille.

BENVOLIO

      Jos hän sen kuulee, niin hän varmaan suuttuu.

MERCUTIO

      Täst' ei hän suutu. Suuttua hän voisi,

      Jos armaan tenhopiiriin hengen kumman

      Ma jäämään loihtisin, siks kunnes hän

      Sen masentais ja maahan manais sen.

      Se harmittais: mut siivo on ja hieno

      Mun loihtuni, ja nimess' armahansa

      Manaten näin vaan hänet ilmi loihdin.

BENVOLIO

      Hän varmaan hiipi tuonne puiden varjoon,

      Ja pitää neiteen yön kanss' yhteyttä:

      Sokea lempi pyrkii pimeyteen.

MERCUTIO

      Jos lemp' on sokea, se ampuu syteen.

      Nyt varmaan alla heisipuun hän istuu

      Ja toivoo että kultans' ois se marja,

      Jost' immet naurain kahdenkesken kuiskaa,

      Hyv' yötä, Romeo! Rullasänkyyn lähden;

      Tää kenttävuode liian kylm' on mulle.

      No, lähdetäänkö!

BENVOLIO

                       Lähdetään! On turhaa

      Sit' etsiä, ken löytyä ei tahdo.

      (Menevät.)

Toinen kohtaus

      Capuletin puutarha.

      (Romeo tulee.)

ROMEO

      Se naarmaa nauraa, jok' ei haavaa tunne.

      (Julia ilmestyy ylhäälle ikkunaan.)

      Vait! mikä loisto tuolla ikkunassa?

      Se itä on, ja Julia aurinko! —

      Oi, nouse, kaunis aurinko, ja surmaa

      Tuo kade kuu, mi kalvas kaihost' on,

      Kun sinä, hänen piika-neitsyensä,

      Hänt' olet monta vertaa ihanampi!

      Hänt' älä palvele, hän kade on.

      Vestaali-pukunsa vain kalvetuttaa,

      Vain narrit sitä käyttää; pois se heila!

      Mun tyttöni se on, mun armahani!

      Oi, jospa hän sen tietäisi! – Hän puhuu,

      Vaikk'ei hän sanaa virka. Mitä siitä?

      Nuo silmät puhuu, vastata ma tahdon,

      Oi, liiaks kerskaan, hän ei puhu mulle.

      Kaks taivaan kaunihinta tähteä

      Sai estettä ja loistamaan sill' aikaa

      Pyys Julian silmät heidän kehässään!

      Mitä, jos hänen silmäns' onkin tuolla,

      Ja tähdet hänen päässään? Posken hehku

      Pimentäis tähdet nuo kuin päivä lampun.

      Taivaalla hänen silmäns' säteillen

      Kautt' ilmakerrosten niin välköttäisi,

      Ett' aamuvirttään linnut visertäisi.

      Kah, kuinka poskeaan hän käteen nojaa!

      Oi, jos tuon käden sormikas ma oisin,

      Koskettaa tuohon poskeen saisin!

JULIA

                                       Voi mua!

ROMEO

      Hän puhuu! – Puhu taasen, kirkas enkeli!

      1

      Pois koko Amor j.n.e. Tavallista oli että suurempiin pitoihin usein tuli käskemättä naamioittuja vieraita, jotka edelläkävijänään lähettivät Amorin. Tämän tunnusmerkkejä oli side silmillä ja jousi kädessä.

      2

      Kannoillaan kaislaa turtaa kutkutelkoot. Ennen oli tapana kaislalla peittää lattiat.

      3

      Romeo suutelee Juliaa. Sh: n aikana ei pidetty sopimattomana seuran nähden suudella naista. Varsinkin tanssin lopetettua oli tapa semmoinen isoisimpienkin seuroissa.

      4

      Kun kerjuutyttöön mieltyi kuningas. Sh. viittaa tässä, niinkuin usein muuallakin, erääseen vanhaan englantilaiseen ballaadiin, nimeltä "Kuningas Cophetua ja kerjäläistyttö".

4

Kun kerjuutyttöön mieltyi kuningas. Sh. viittaa tässä, niinkuin usein muuallakin, erääseen vanhaan englantilaiseen ballaadiin, nimeltä "Kuningas Cophetua ja kerjäläistyttö".