Viidakkopoika. Rudyard Kipling

/p>

      Viidakkopoika

      MOWGLIN VELJET

          Chil sääksi tuo nyt yön, min luo

            Mang yökkö irralleen —

          pois karjan vie jo kylätie:

            me käymme liikkeeseen.

          On hetki yön, ja uljaan työn

            saa kynsi, hammas ain'.

          Nyt saaliin, hoi, se saada voi,

            ken pitää Viidan Lain!

Yölaulu Viidakossa.

      Eräänä hyvin lämpimänä iltana heräsi Seeoneen ylämaassa isä Jolkka kello seitsemän seuduissa päivälevoltaan, raappi itseään, haukotteli ja yksitellen oikoili raajojansa, häätääkseen käpälistä unisen tunnun. Emo Jolkka lojui iso harmaa kuono valahtaneena neljän huppelehtivan, vinkuvan penikkansa poikitse, ja kuu paistoi sisälle luolaan, missä he kaikki asustivat. "Augrh!" urahti isä Jolkka, "on aika käydä taas metsälle"; ja hän oli aikeissa hypätä alas mäen kuvetta, kun pieni tuuheahäntäinen varjo lyyhähti kynnyksen yli ja inui: "Onnea matkalle, oi hukkain päämies; ja menestystä ja lujia valkeita hampaita jalosukuisille lapsillenne, jotteivät konsanaan unhota nälkäisiä tässä maailmassa."

      Tunkeutuja oli shakaali – Tabaqui, tähteenlipoja – , ja Intian sudet halveksivat Tabaquita syystä että tämä juoksentelee koiruuksissa, juoruilee ja järsii riepuja ja nahankappaleita kylän rikkaläjiltä. Mutta pelkäävätkin ne häntä, sillä Tabaqui on enemmän kuin kukaan muu viidakossa herkkä menettämään järkensä, ja silloin se unohtaa milloinkaan pelänneensä ketään, juoksennellen metsässä ristiin rastiin puremassa kaikkea tiellensä sattuvaa. Tiikerikin pinttää piiloon pikku Tabaquin hulluna kiertäessä, sillä hulluus on villin eläimen häpeällisin onnettomuus. Me nimitämme tautia vesikauhuksi, mutta he ovat sen nimeksi antaneet dewanee'n – hulluuden – ja pakenevat.

      "Astu siis sisälle ja katso", vastasi isä Jolkka jäykästi; "mutta täällä ei ole ruokaa".

      "Sudelle ei", intti Tabaqui; "mutta näin halvalle olennolle riittää kuiva luu juhla-ateriaksi. Onko meistä, gidurlog'ista [shakaalikansasta], valitsijoiksi ja nirsoilijoiksi?"

      Hän tepasteli luolan taustalle ja löydettyään kauriin luun, mihin oli vielä jäänyt hiukan lihaa, istuutui vireästi rouhimaan sen päätä.

      "Kiitos ja kunnia tästä hyvästä ateriasta", hän kehui huuliansa nuoleskellen. "Ovatpa jalosukuiset lapsenne kauniita! Noin suuret silmät! Ja noin nuoria vielä! Niinpä niin, olisihan minun pitänyt muistaakin, että kuningasten lapset ovat miehiä alun pitäin."

      Nähkääs, Tabaqui tiesi yhtä hyvin kuin kuka tahansa, ettei ole mitään niin pahaenteistä kuin lasten kiitteleminen niiden kuullen; ja häntä huvitti nähdä emo ja isä Jolkan kiusaantunut katsanto.

      Tabaqui istui hiljaa, ilkikuristansa nauttien, ja virkahti sitten pahansuovasti:

      "Shere Khan, Iso Itse, on muuttanut metsästysaluettansa. Hän aikoo nousevana kuukautena käydä riistansa tästä ylämaasta, niin kertoi hän minulle."

      Shere Khan oli Waingunga-joen partailla kahdenkymmenen mailin päässä oleksiva tiikeri.

      "Hänellä ei ole mitään oikeutta", – aloitti isä Jolkka vihaisesti – ', "Viidakon Lain kautta hänellä ei ole mitään oikeutta vaihtaa olosijojaan ilman asianmukaista varoitusta. Pelottaa mokoma jok'ainoan otuksen kymmenen mailin alalta, ja minun – minun täytyy näinä päivinä hankkia saalista kahden edestä."

      "Hänen äitinsä ei häntä suotta nimittänyt Lungriksi [Nilkuksi]", puuttui rauhallisesti puheeseen emo Jolkka. "Häneltä on syntymästään saakka yksi jalka ollut rampa. Senpä vuoksi hän on pyytänyt pelkkää karjaa. Waingungan kyläläiset ovat häneen vihastuneet, ja hän on tullut tänne vihastuttamaan meidän kyläläisiämme. Ne sitten penkomaan häntä kauttaaltaan viidakosta hänen ollessaan tipo tiessään, ja meidän on lapsinemme lähdettävä pakosalle, kun ruoho sytytetään palamaan. Olemmepa totisesti kovin kiitollisia Shere Khanille!"

      "Kerronko hänelle teidän kiitollisuudestanne?" kysyi Tabaqui.

      "Ulos!" ärähti isä Jolkka. "Ulos pyyntiin herrasi matkassa. Olet jo tehnyt kylliksi kiusaa yhden yön osalle."

      "Minä menen", taipui Tabaqui tyynesti. "Voitte kuulla Shere Khanin alhaalta tiheiköstä. Olisin voinut säästää itseltäni viestin vaivan."

      Isä Jolkka kuunteli, ja pikku joelle viettävän laakson pohjukasta nousi kuivaa, vihaista, marmattavaa vinkunan tuherrusta, jota pistelee tiikeri silloin kun ei ole saanut siepatuksi mitään eikä piittaa vaikka koko viidakko saa tämän tietoonsa.

      "Hölmö!" tuhahti isä Jolkka. "Aloittaakin yön urakan moisellac menoamisella! Luuleeko hän meidän kauriitamme lihavien Waingunga-mulliensa laisiksi?"

      "Hst. Ei se tän'iltana pyydä mullia eikä kaurista", arveli emo Jolkka. "Ihmistä se." Vinkuna oli vaihtunut pörräävän kehräämisen tapaiseksi ja tuntui tulevan joka ilmansuunnalta. Se ääni se hämmennyttää ulkosalla nukkuvia puunhakkaajia ja mustalaisia, toisinaan juoksuttaen heidät suoraa päätä tiikerin syliin.

      "Ihmistä!" kertasi isä Jolkka kokonaan paljastaen valkeat hammasrivinsä. "Huh! Eikö riitä vesikuopissa kovakuoriaisia ja sammakoita, hänen tarvitsemattansa syödä ihmistä ja vielä meidän maallamme!"

      Viidakon Laki, joka ei koskaan syyttä säädä mitään, kieltää kaikki pedot syömästä ihmistä muulloin kuin tappamisen tapahtuessa lasten opastamiseksi tappamisen taidossa, ja silloinkin on pyytäminen toimitettava oman lauman tai heimon metsästysalueen ulkopuolella. Todellisena syynä tähän on se, että ihmispyynti ennemmin tai myöhemmin saattaa paikalle norsujen selässä ratsastavia valkeita miehiä pyssyineen sekä satoja ruskeita miehiä, joilla on matkassa gongeja [rumpuja], raketteja ja soihtuja. Silloin kärsii jokainen viidakon asukas. Pedot itse mainitsevat keskenänsä syyksi sen, että ihminen on kaikista elollisista heikoin ja suojattomin, joten on urheilun kannalta sopimatonta koskea häneen. Sanovat myös – ja totta se onkin – että ihmisensyöjät käyvät kapisiksi ja menettävät hampaansa.

      Kehrääminen paisui äänekkäämmäksi ja päättyi tiikerin hyökkäyksen täysikurkkuiseen "aaarh!" – karjaukseen.

      Sitten pääsi Shere Khanilta ulvahdus – epätiikerillinen ulvahdus. "Hän on iskenyt harhaan", huomautti emo Jolkka. "Mikä siellä onkaan hätänä?"

      Isä Jolkka juoksi muutamia askelia ulos ja kuuli Shere Khanin ryteikössä piehtaroiden ähisevän ja morajavan vimmastuneesti.

      "Sillä hölmöllä ei ole ollut sen enempää älyä kuin syöksähtää puunhakkaajain leirituleen ja polttaa jalkansa", murahti isä Jolkka. "Tabaqui on hänen matkassaan."

      "Jokin tulee ylös mäkeä", virkkoi äiti Jolkka kipristäen toista korvaansa. "Käypä valmiiksi."

      Pensaat kahahtelivat hiukan tiheikössä, ja isä Jolkka painalsi lanteet alleen, valmiina hyppäykseen. Sitten, jos olisitte ollut katselemassa, olisitte nähnyt mitä ihmeellisimmän ilmiön – suden ehkäistynä keskellä hyppäystänsä. Hän ponnahti ilmaan ennen kuin huomasi minkä kimppuun oli hyökkäämässä, ja yritti sitten pysähdyttää vauhtiansa. Tuloksena oli neljän tai viiden jalan korkuinen kohtisuora hyppy ja putoaminen melkein paikalleen takaisin.

      "Ihminen!" hän ärähti. "Ihmisen pentu. Katso!"

      Ihan hänen edessään, pidellen matalasta oksasta, seisoi alaston ruskea lapsonen, joka hädin kykeni kävelemään – niin pehmoinen pikku palleroisen pahainen kuin on konsanaan yön selkään suden luolalle sattunut. Hän kohotti katseensa isä Jolkan kasvoihin ja nauroi.

      "Onko se ihmisen pentu?" ihmetteli äiti Jolkka. "En ole sellaista koskaan nähnyt. Tuo se tänne."

      Omia penikoitaan siirtelemään tottunut susi pystyy tarpeen tullen kantamaan munankin särkymättömänä suussaan, ja vaikka isä Jolkan leuat likistivät lapsen selän väliinsä, niin ei ainoakaan hammas ollut edes naarmua raapaissut, hänen laskiessansa pienokaisen alas penikkain joukkoon.

      "Onpa se pieni! Ja niin alaston, ja – niin rohkea!" puheli emo Jolkka leppeästi. Lapsukainen tungeksi penikkain lomitse päästäkseen lämpöiseen turkkiin turvautumaan. "Ahei! Hän ottaa ateriansa toisten keralla. Ja tämä siis on ihmisen