Kirjava joukko: Novelleja. Etlar Carit

p>

      Kirjava joukko: Novelleja

      ESI-PUHE

      Tanskan vähälukuinen kansa ei nykyjään ole tullut kuuluksi voittajana sotatanterilla eikä ratkaisijana maailman suurissa tapauksissa, mutta sen sivistys ja kirjallisuus, sen työt tieteen ja taiteen alalla ovat antaneet sille arvollisen sijan Pohjoismaiden kansain joukossa. Tanskan saarissa ja Juutinmaan kanervikankailla on syntynyt miehiä, jotka teoksilla ja kirjoituksillaan ovat tehneet kotimaatansa tunnetuksi ja mainioksi. Siellä ei ainoastaan ole ilmestynyt tarkkoja tutkijoita tieteissä, vaan myöskin runoelmain ja huvittavain romaanien sekä novellien kirjoittajia. Juutinmaan kanervikankaitten omituisesta luonteesta ja köyhistä asukkaista on esimerkiksi kirjoitettu niin paljon oivallisia kertomuksia, että niitä on syntynyt kokonainen "kirjallisuus" ja niitä on käännetty useaan vieraasen kieleen. Mainion Blicherin "Runoelmia Juutinmaalta" on muutamia käännetty suomeksikin, vaikka käännöstä sen kankeuden ja kielivirheiden vuoksi ei sovi kiittää onnistuneeksi.

      Juutinmaalta ovat myöskin useat Carit Etlarin novellit syntyisin. Hänen oikea nimensä on Juhana Kaarle Kristian Brosböll, vaikka hän vuodesta 1838 saakka edellisellä nimellä on tunnettu Tanskan kirjallisuudessa. Pienempien novellien kirjoittamisessa on hän etenkin taitava. Hänen kertomuksensa sisältävät paljon historiallista ja kansantaruista kerättyä ainetta sekä todistavat, että tekijällä on rikas kuvastinaisti, vaikka ei hän aina täydellisesti taiteen tavalla kääri kertomuksen eri osia kerälle, sovittele niitä sommelolle, niin että ne luonnikkaasti yhtyisivät yhdeksi kokonaisuudeksi. Koska hänen novellinsa kuitenkin ovat sangen huvittavat, ovat ne käännettyinä levinneet useaan valtakuntaan ja Carit Etlaria on tarinoitsijana verrattu Meyer Aaron Goldschmidt'iin, joka kentiesi on Tanskan paras "kertoja".

      Carit Etlar syntyi 7 p. Elok. 1820 Frederician kaupungissa Juutinmaalla ja työskenteli nuorena isänsä kauppatoimissa, vaan halu kirjallisiin yrityksiin saattoi hänet kohta Kyöpenhaminaan. Hän on sitte yhtenänsä kirjoittanut novelleja, runoelmia ja tutkimuksia estetiikin alalta. Hänen teoksiaan on kerätty kolmatta kymmentä vihkoa; novelleja on painettu kaksi vihkoa, joille on pantu yhteiseksi nimeksi "Broget Sellskab". Carit Etlar tuli v. 1853 virkamieheksi kuninkaan suuressa kirjastossa, vaan on sitte toisinaan ollut matkoillakin, esimerk. Pohjois-Afrikassa ja Unkarissa, joista hän on kirjoittanut kertomuksia.

      I.

      VÄKEVIN

      Gyldenstjernat ovat mitä vanhimpaa ja kunniallisimpaa sukua Tanskassa. Kansa laulaa heistä ja historia on lehtiinsä piirtänyt heidän urotyönsä. Valtakunnan neuvostossa, piispanistuimilla, tappelutanterilla, kaikkialla, missä selvyyttä, ylevämielisyttä ja miehuutta tarvitaan, tavataan myöskin heidän nimiään. Shakespearekin valitsi heidän nimensä, kun hän tahtoi esittää uskollisen ja rehellisen Tanskan aatelismiehen. Heidän emäkartanona oli vanha Thim, Ringkjöbingin lähistöllä, johon kentiesi liittäytyy useampi kansantarina, kuin mihinkään muuhun Juutinmaan paikkaan. Usea sellainen tarina kuuluu vieläkin kansan suussa; onhan se esimerkiksi tunnettu taru, että Pietari Gyldenstjerna kosi erästä aatelisimpeä, joka lupasi hänelle suosionsa sillä ehdolla, että kosiomies rakentaisi herraskartanon, sen avaran suon keskelle, jota hän sormellaan osoitti. Samalla heitti impi sormuksen veteen, sanoen: "herraskartanon rakentaminen tuohon kohtaan on yhtä mahdotonta, kuin että minä saisin sormukseni takaisin". Sormus löydettiin pyydetystä kalasta ja Pietari herra rakensi kartanon. Kerrotaan, että hän Vestervigin luostarista otti kiviä rakennukseensa; sentähden "kohosi Thimgaard punaiseksi, vaan Vestervig jäi autioksi". Seitsemän vuotta kesti perustuksen paneminen. Kun rakennusmestari oli saanut palkkansa ja lähtenyt pois, lähetti Gyldenstjerna palvelijansa ratsastamaan hänen jälestä ja huutamaan: "Perustus painuu maahan!" Jos mestari kääntyisi ja katsoisi taakseen, olisi se todistus siitä, ettei hän luottanut oman työnsä kestävyyteen; palvelijan piti silloin lyödä häneltä pää poikki. Mutta jos mestari huolimatonna ajoi edelleen, piti palvelijan antaa hänen mennä. Niin tapahtuikin. Palvelija huusi: "perustus painuu maahan!" mutta rakennusmestari ei ollut siitä millänsäkään; hän ei kääntynyt, vaan naurahti palvelijalle ja sanoi: "Sinä ynnä kumppanisi saatte suunne täyteen multaa, ennenkuin Thim liikahtaa".

      Tunnettu on myöskin juttu Fredrik kuninkaasta, joka lupasi olla Pietari Gyldenstjernan vieraana siksi kuin hän oli juonut tyhjäksi pikkuisen viinilekkerin, johon kuitenkin aina salaa laskettiin viiniä lisäksi toisesta kellarista. Minä muistan vielä kolmannenkin tarinan eräästä Thimin herrasta ja tahdon kertoa senkin.

      Hän oli aikanansa aivan kuuluisa mies ja hänen nimensä oli Knut Pietarinpoika Gyldenstjerna. Hän oli toisen Kristianin hallitessa tehoisasti ja kunniallisesti taistellut ruotsalaisia vastaan, oli sitte kauan aikaa sangen suosittuna kuninkaan hovissa, vaan selkkautui viimein Torben Oxen juttuun kuninkaan jalkavaimoa, Dyvekaa, vastaan. Siitä pääsi hän kuitenkin helpommin kuin Torben; hänet laskettiin vankiudesta vapaaksi, vaan hän joutui sitte hallitsijan epäsuosioon ja ajettiin hovista pois. Sepä olikin syy hänen alituiseen vihaansa Dyvekaa kohtaan. Hän asetti porttinsa kupeesen kiven, johon Dyvekan kuva oli piirretty ja antoi käskyn alustalaisilleen, että he aina, ohitse mennessään, pilkkaisivat sitä.

      Paitsi sukkeluutta ja miehuutta oli Knut Gyldenstjernalla myöskin mahdottoman suuret ruumiinvoimat ja niitä katsottiin silloin tärkeämmiksi kuin nykyaikoina. Ihmiset kertoivat, että hän jaksoi kantaa neljä vehnätynnyriä ylös Thimin korkeimpaan tornikammioon, vaikka yksi ainoa tynnyri muille tuntui aivan raskaalta. Hän voi myöskin koukistaa yhteen sormenpaksuisen kuuden tuuman pituisen naulan ja taas oikaista sitä suoraksi kuin ennenkin. Sen tempun teki hän kerran Kristian kuninkaan nähdessä ja sai silloin ison hopeamaljan palkinnoksi. Thimin porttikatokseen oli hän panettanut paksun poikkiorren. Kun hän ratsasti ulos tahi palasi kotiin, tarttui hän toisinaan ratokseen käsin siihen orteen, rutisti jalkansa yhteen hevoisen vatsan alle ja nosti, niinikään orresta riippuen, sekä hevoisen että itsensä ylös maasta.

      Eräänä kesäpäivänä ratsasti Knut herra kotiin metsäsoilta, missä hän muutamain kunnon aatelimiesten kanssa oli käynyt sorsia ampumassa. Hänen parvessaan nähtiin Hannu Krag Sögårdista, Åbergin ja Söndervangin herrat sekä vanha Ivar Skram Voldbergista, kaikki naapuruksia ja hyviä ystäviä, joiden kanssa hän nyt kodissaan aikoi syödä päivällistä sekä vanhan tavan ja muodin mukaan juoda vähäisen iltapuolella, koska metsästys oli hyvästi päättynyt. Päivällisellä olivat Thimin suurimmassa salissa; jos jonkun mieli tekee tietämään millaiselta semmoinen sali näytti Knut Gyldenstjernan aikana, niin saapi hän sen kuulla tässä.

      Hirret la'essa olivat tammipuusta, vaan jotenkin kuhmuiset ja huonosti höylätyt; niitten päälle oli pantu lankkukerta, jonka liitokset olivat peitetyt kaidoilla pienoilla. Sitä myöten kuin hirret ja lankut mustuivat, kalkittiin niitä valkeiksi; milloin mihinkin kohtaan maalattiin sitte viiruja sekä kiemuroita, jotka päättyivät suureen luonnottomaan kukkaan. Seinät olivat epätasaisia, kalkittuja muuria, joihin vesivärillä oli maalattu keltaisia, sinisiä ja ruskeita juovia, tulpania sekä liljakukkia ja ylimmäiseksi punaisia ripsuja. Salin yhdellä sivulla oli möhkeä uuni, jonka läheisin ympäristö oli aikalailla mustunut savusta ja no'esta. Uuni ei aina vetänyt savua yhtä tarkasti ulos, mutta siihen aikaan ei siitä paljon huolittu, jos savua tulikin saliin. Salin toisella sivulla oli kaksi kaitaa ikkunaa pitkulaisine ruutuineen, jotka olivat sangen pienet, viheriät ja auringon paahtamat; puitteet olivat lyijystä. Lasi oli silloin mahdottoman kallis, sillä sitä täytyi tuoda Pyömistä saakka. Yksi ainoa ikkuna oli avattava, muut olivat pieliin naulatut, mutta tuulta tuntui sittekin salissa. Salin kolmannessa seinässä oli kaksi ovea, ne olivat tammipuusta, paksut, möhkeät ja suurella rivalla varustetut. Seinäpuolella oli oviin isketty erinomaisen suuria lukkoja, joissa oli konstikkaasti ta'ottuja, puolta toista vaaksaa pitkiä avaimia. Sekä avaimet että lukot olivat kirkastetut. Neljänteen seinään oli tuntematon taideniekka maalannut suuren linnun, siivet levitetyt ja joku saalis nokassa. Mitä tuo lintu oikeestaan merkitsi, oli mestarilta kysyttävä. Lintu oli kumminkin lintu ja sen ympärillä näkyi kolme keltaista seitsentähtistä; ne kuuluivat herran tunnettuun vaakunaan. Samalla salin sivulla seisoi iso, leveä nojaustuoli tammipuusta, kahdella tyynyllä topattuna. Se oli ainoa tuoli salissa, mutta se tekikin yhtä hyötyäkin kaksi. Sillä istui herra Gyldenstjerna, kun hänen alustalaisensa keskenäisissä riidoissa hakivat oikeutta hänen edessään. Kun juhlaa vietettiin, istui arvollinen rouva herran vieressä ja tilaa löytyi kumpaisellekin. Salin muut istuimet olivat pitkiä penkkejä, jotka olivat päällystetyt ruskealla nahalla. Lattia oli paksuista tammilankuista, vähän epätasainen, tumma karvaltaan