Patarouva. Pushkin Aleksandr Sergeevich

hevosväkeläinen. Vaan miksi luulitte, että hän on insinööri?

      Neiti hymyili, eikä vastannut mitään.

      "Paul, huusi kreivitär väliseinän takaa, lähetä minulle joku uusi romaani, vaan, pyydän, ei nykyisiä."

      – Mitenkä, grand'maman?

      "Se on, semmoinen romaani, jossa uros ei tapa isäänsä tahi äitiään, ja jossa ei ole hukkuneita. Minä hirveästi pelkään hukkuneita."

      – Sellaisia romaaneja ei nykyään löydy. Ettekö tahdo ehkä venäläisiä?

      "Onko sitte venäläisiä romaaneja? – Lähetä, hyväseni, lähetä, pyydän!"

      – Anteeksi grand'maman; minun täytyy kiirehtiä. Anteeksi, Lisaveta Ivanovna! Miksi luulitte te, että Narumov on insinööri?

      Ja Tomski meni ulos.

      Lisaveta Ivanovna jäi yksin; hän heitti työnsä ja rupesi katselemaan ikkunasta. Kohta toisella puolella katua kulmakartanon takaa näyttäytyi nuori upsieri. Puna peitti Lisaveta Ivanovnan kasvot; hän ryhtyi taas työhönsä ja kumarsi päänsä kanvassikankaan yli. Samassa tuli kreivitär, valmiiksi puettuna:

      – Käske, Liisa, valjastamaan vaunut ja lähdetään ajelemaan.

      Liisa nousi ompelupuiden takaa ja alkoi korjata työtään.

      – Mitä, muoriseni! oletko sinä kuuro, vai? huudahti kreivitär. Käske pian valjastamaan vaunut.

      "Paikalla!" vastasi hiljaa neiti ja juoksi eteiseen.

      Palvelija tuli ja antoi kreivittärelle kirjat ruhtinas Paavali Aleksandrovitshiltä.

      "Hyvä! kiittää käske, sanoi kreivitär. Liisa, Liisa! minnekäs sinä juokset?

      "Pukemaan itseäni."

      – Ehdit, muoriseni. Istu tähän. Aukaise ensimmäinen osa, lue ääneen…

      Neiti otti kirjan ja luki muutamia rivejä.

      – Kovemmin! sanoi kreivitär. Mikä sinun on, tyttö? Onko äänesi langennut, vai? – Odota – nosta tuoli lähemmäksi – lähemmäksi – no!

      Lisaveta Ivanovna luki kaksi sivua. Kreivitär haukotti.

      – Heitä pois kirja, sanoi hän! Lähetä se ruhtinas Paavalille ja käske kiittämään. – No entäs vaunut?

      "Vaunut on valmiit", sanoi Lisaveta Ivanovna, katsahdettuaan kadulle.

      – Miksi sinä et ole pu'ettu? sanoi kreivitär; aina sinua pitää odottaa. Se on, muoriseni, kärsimätöintä!

      Liisa juoksi huoneesensa. Ei kulunut kahta minuuttia, niin kreivitär alkoi soittaa minkä jaksoi. Kolme neitsyttä juoksi yhdestä ovesta ja kamaripalvelija toisesta.

      – Miksi ette kuule, kun huudetaan? sanoi kreivitär. Sanokaa Lisaveta Ivanovnalle, jotta häntä odotan.

      Lisaveta Ivanovna tuli sisään, puettuna kapottiin ja hattuun.

      – Vihdoinkin! sanoi kreivitär. Kylläpä on koruja! Ja mitä varten? – Ketä miellyttääkseni?.. Minkälainen ilma on? tuulee, kai.

      "Ei ollenkaan, teidän ylhäisyytenne! On hyvin tyyni", vastasi kamaripalvelija.

      – Te aina puhutte, mitä sattuu! Aukaiskaa akkuna. Niinpä onkin, tuulee! ja oikein kylmä! Riisukaa valjaista! Liisa, me emme lähde: turhaa oli koristella itseään.

      "Ja tämä on elämäni!" ajatteli Lisaveta Ivanovna.

      Todellakin, Lisaveta Ivanovna oli mitä onnettomin olento. Katkeraa on vieras leipä, sanoo Dante, ja raskaat vieraiden portaiden astimet; ja kuka ei tuntisi riippuvaisuuden katkeruutta, joll'ei ylhäisen rouvan köyhä kasvatti?

      Kreivitär X: llä, tietysti, ei ollut paha sydän, mutta hän oli itsepäinen, kuin maailman turmelema nainen, itara ja kylmään itsekkäisyyteen vajonnut, kuin kaikki vanhat, jotka ovat aikaansa rakastaneet ja ovat vieraat nykyiselle. Hän otti osaa kaikkeen suuren maailman hyörinään; kävi tanssijaisissa, joissa hän istui nurkassa, punattuna ja vanhan kuosin mukaan puettuna, kuni tanssisalin eriskummallisena ja välttämättömänä koristeena; syvään kumartaen astuivat tulleet vieraat hänen luo, ikäänkuin määrätyn tavan mukaan, ja sitte ei kukaan enää hänestä välittänyt. Kotonaan otti hän vastaan koko kaupungin, noudatti ankaraa etikettiä, eikä tuntenut ketään nä'öltä. Hänen monilukuiset palkollisensa, lihoen ja harmeentuen hänen eteisessään ja palvelijain huoneessa, tekivät mitä tahtoivat, kilvan varastellen kuolemaa lähenevää ämmää. Lisaveta Ivanovna oli kotimarttiira. Hän hoiti taloutta ja sai nuhteita sokerin liiasta tuhlaamisesta; hän luki ääneen romaaneja – ja oli syypää tekijän kaikkiin vikoihin; hän seurasi kreivitärtä kaikilla hänen matkoillaan – ja vastasi ilmasta ja kadusta. Hänelle oli määrätty palkka, jota ei koskaan täyteen maksettu; yhtä kaikki vaadittiin häneltä, että hänen piti olla puettu kuin kaikki muut, se on: kuin varsin harvat. Seuraelämässä näytteli hän mitä kurjinta osaa. Kaikki hänen tunsivat eikä kukaan häntä huomannut; tanssijaisissa tanssi hän ainoastaan silloin kuin puuttui vis-à-vis'ia, ja naiset ottivat häntä käsivarteensa joka kerta, kun heidän täytyi mennä kammioon korjaamaan jotakin koristuksistaan. Hän oli itserakas, tunsi hyvin tilansa ja katseli ympärilleen kärsimättömänä odotellen vapauttajaa; mutta nuoret miehet, tarkat kevytmielisessä turhanpäiväisyydessään, eivät kunnioittaneet häntä huomiolla, vaikka Lisaveta Ivanovna oli sataa kertaa viehättävämpi röyhkeitä ja kylmiä morsioita, joiden ympärillä he hyörivät. Monta kertaa, jättäen salaa ikävän ja ankean vierashuoneen, meni hän itkemään köyhään huoneesensa, jossa oli väliseinä, tapeteilla verhottu, piironki, pieni peili ja maalattu sänky, ja jossa talikyntteli himmeästi paloi vaskisessa jalassa.