Metsämiehen muistelmia. Turgenev Ivan Sergeevich

naulasta irti ja nousi naulaan jälleen; sitten tuntui joku astuvan ovelle ja annas kun se siinä rupeaa yskimään ja köhimään ja kakistelemaan kuin mikä lammas, niin, niin kovaa… Silloin näethän ei muuta kuin pojat kaikki yhteen myttyyn, niin kaaduttiinkin, ja siinä sitten kukin alimmaiseksi koettamaan… Kylläpä säikähtivät pojat silloin".

      – "Katsos sitä!" virkkoi Paavo. "Mikähän sitä niin rupesi yskittämään?"

      – "En tiedä; kostea ilmako lie yskittänyt vai mitä".

      Kaikki vaikenivat hetkiseksi.

      – "Eikös perunat ole jo kypsiä?" kysäsi Rietu.

      Paavo koetteli.

      – "Kovia ovat vielä… Näethän, kuin molahti", lisäsi hän, katsahtaen joelle päin: "hauki tai… Kas tuolla lensi tähti!"

      – "Mutta kuulkaas, pojat, mitä minä teille kerron", virkkoi vienolla äänellä Lauri; "isä jutteli sitä tässä menneellä viikolla".

      – "No kuullaan", lausui Rietu suojelevaisesti.

      – "Tunnettehan te Kaapron, kirkonkylän sepän?"

      – "Kyll' tunnetaan".

      – "Niin, mutta tiedättenkös te, pojat, minkätähden hän aina on niin alakuloinen eikä mitään puhele? Tiedättenkös? Asia näet on tämmöinen. Kerran – niin sitä isä haastoi – läksi Kaapro metsään pähkinään. No, älähän huoli. Metsään mies meni, mutta sielläpä eksyikin; joutui näet semmoiseen paikkaan, ett'ei enää takaisin osannutkaan. Kyllähän hän siellä kävellä kierteli sinne ja tänne ja jos jollekin haaralle myöhään yöhön asti, mutta tielle ei osannut. Istui tuosta sitten puun juurelle aamun koittoa odottamaan; siihen näet istui ja torkahti. No älähän huoli. Siinä sitä istui mies ja torkkui, niin äkkiä kuulee jonkun kutsuvan häntä. Hän avaa silmänsä – ei ole ketään. Hän torkahti uudelleen – taas kutsutaan. Hän katsoo tirkistelee, niin eikös vaan istukin sinipiika puun oksalla! Siinä istuu ja katsoo häntä ja nauraa kitkattaa niin että on katketa… Kuutamo oli silloin kirkas, niin kirkas, että kaikki näkyi kaikki tyyni. No älähän huoli. Siinä hän istui, sinipiika oksalla, niin puhtoisena ja valkoisena kuin mikä särki tai sorva – niin ja ruutanakin on samanlainen valkoinen, hopeankarvainen. Hätkähti silloin ja sätkähti Kaapro seppä kovin, mutta sinipiika se nauraa nauramistaan ja yhä vaan noin kädellään viittaa häntä tulemaan. Seppä nousi ja oli jo vähällä totella tyttöä, mutta Jumala kai hänet siitä esti: seppä otti ja teki ristin merkin… Ja niin, kuulehan, oli vaikea tehdä ristin merkkiä: käsi, sanoo, oli kuin kivettynyt, ei tahtonut paikaltaan liikahtaa, ei mitenkään… Ei hullumpaa… Mutta annas kun vaan oli tehnyt ristin merkin, niin, tiedättenkös, samassa lakkasi metsän impi nauramasta ja purskahtaa äkkiä itkuun… Siinä hän itkee kallottelee ja kyyneleitä hivuksillansa pyyhkii, ja hivukset, kuulehan, olivat sillä vehreät, kuin pellolla pellava. Istuu tuossa Kaapro seppä ja sinipiika katsoo; viimein niin jo kyselee: Mitä, sanoo, itket, sinä Tapiolan tyttö? Siihen vastaa sinipiika: Miksikä, sanoo, sinä inehmon lapsi, ristin merkin teit? Olisithan voinut minun kanssani elää ilossa ja riemussa loppuun asti. Sitä minä nyt itken ja huolehdin, ettäs teit ristin merkin; enkä tässä minä yksin huolehdi, sinäkin saat huolehtia kuolinpäivääsi asti. Samassa hän katosi näkymättömiin ja samassa älysi Kaaprokin, mistä kautta hän osaa kotiansa, toisin sanoen pois metsästä… Niin, mutta siitä pitäin on hän yhä ollut alakuloinen".

      – "Katsos tuota!" virkkoi Rietu, oltuaan kotvasen aikaa ääneti. "Mutta mitenkäs tuommoinen metsän tyttö saattaa sillä tapaa loitsia kristityn ihmisen? Ja eihän Kaapro totellut tyttöä?"

      – "No älähän muuta sano!" sanoi Lauri. "Äänikin oli tytöllä hieno semmoinen ja valitteleva kuin sammakolla, – niin oli Kaapro jutellut".

      – "Oikeinko isä teillä itse tätä haastoi?" jatkoi Rietu.

      – "Itse. Minä olin pankolla ja kuulin kaikki tyyni".

      – "Kummallinen juttu. Mitäpäs hänellä olisi surun syytä! Mahtoi hän sentään olla mieliin metsän tytölle, koskapa tämä niin kovin häntä kutsui luokseen".

      – "Jopa ja mitä!" puuttui Ellu puheesen. "Hän tahtoi saada Kaaproa luokseen, kutkuttaakseen hänet kuolijaksi, – sitä hän tahtoi. Semmoista ne tekevät, nuo metsän tyttäret".

      – "Niin, mutta kyllä täälläkin on metsän tyttöjä", virkkoi Rietu.

      – "Eikä ole", vastasi Lauri. "Täss' on puhtaat ja lakeat paikat. Se se vaan vähän kammottaa: joki on näin lähellä".

      Kaikki vaikenivat.

      Äkkiä kajahti kaukaa pitkällinen, heleä, melkein vaikeroiva ääni, yksi noita omituisia öisiä ääniä, jotka kajahtavat äkkiä kesken syvää hiljaisuutta, kohoavat ylös, seisovat ilmassa ja vähitellen hälvenevät, ikäänkuin kuolehtuen pois. Sä rupeat kuuntelemaan, – tuntuu siltä kuin ei olisi mitään, mutta korvissa soi soimistaan. Tuntui kuin joku oli päästänyt pitkällisen huudon kaukana tuolla, aina taivaan rannassa, kuului sitten kuin olisi joku toinen vastannut hänelle metsästä hienolla, terävällä naurun hihityksellä, ja vähäinen sihaus lensi yli joen pinnan. Pojat katsahtivat toisiinsa ja säpsähtivät…

      – "Jes' siunatkoon!" kuiskasi Ellu.

      – "Voi teitä lanttuja!" huudahti Paavo. "Olipa siinä nyt säikähdyksen syytä! Hei pojat! Nyt ovat perunat kypsiä".

      Kaikki siirtyivät kattilan ympärille ja alkoivat syödä höyryäviä maa-omenia. Junu se vaan ei liikahtanut paikaltaan.

      – "Entäs sinä?" kysäsi Paavo, mutta Junu ei tullut mattonsa alta. Pian oli kattila tyhjä.

      – "Mutta kuulittenkos pojat", rupesi Ellu haastelemaan, "mitä tässä tuonoin tapahtui Vaarnavitsoilla?"

      – "Padollako vai?" kysäsi Rietu.

      – "Niin, padolla juuri, vanhalla padolla. Kas se se vasta on noiduttu paikka ja autio semmoinen, ympärillä on alhoja ja rotkoja ja rotkoissa asuu käärmeitä".

      – "No mitä siellä tapahtui? Kerro nyt!"

      – "Tämmöinen siellä juttu tapahtui. Sinä, Rietu, et sitä taida tietääkään, mutta Vaarnavitsoilla on meillä haudattuna muuan mies, joka oli hukkunut monta, monta aikaa sitten, silloin kuin vielä lampi oli ollut syvä. Hauta näkyy vielä kumminkin, eikä sitäkään enää paljoa näy: kumpu pikkuruinen semmoinen vaan… Tuossa tuonoin kutsui vouti Jeremiasta, koirain hoitajaa: menepäs, sanoo, postia hakemaan, Jeremias. Jeremias se meillä aina postissa käy. Koirat on häneltä kuolleet joka sorkka; mikä lieneekään, mutta ei vaan kestä koirat hänellä, eivätkä ole milloinkaan kestäneet; mutta muutoin hän on hyvä koirain hoitaja. No, äläs huoli! Jeremias lähtee postia hakemaan, ja kuinka lie siellä viivähtänytkin kaupungissa, mutta pöhnässä vaan mies oli paluumatkallaan. Yön selkään hän lähti, ja kirkas oli yö. Kuu kumoitti… Lautan yli kulkee kanssa, semmoinen näet oli hänellä tie. Kulkee, kulkee, niin näkeekin: tuolla hukkuneen miehen haudalla lampaan vuona kävelee, valkoinen semmoinen ja kiharainen ja korea. Annas kun korjaan tuon, arvelee Jeremias; eksyyhän se muutoinkin tänne metsään, ja astuukin hevosen selästä maahan ja ottaa vuonan syliinsä. No niin, vuona ei puhu mitään. Tulee tuosta Jeremias takaisin hevosensa luo, niin tämäkös perimään ja korskumaan ja päätänsä puistelemaan. Sai hän kumminkin heponsa hillityksi, nousi selkään vuona sylissä ja lähtee edelleen, vuonaa pidellen. Katselee siinä lampaan vuonaa, ja vuonakin näethän katselee häntä, suoraan silmiin tuijottaa. Jo vähän niinkuin kammottamaan rupeaa tämä Jeremiasta: enhän muka minä milloinkaan ole nähnyt lampaan vuonan tuolla lailla katselevan ihmistä silmiin. Ei ole sentään millänsäkään, silittelee vaan karitsaansa ja sille puhelee: 'pääkkö pää, pääkkö pää!' Mutta kun vuona samassa aukaisee suunsa ja sanoo samat sanat: 'pääkkö pää, pääkkö pää'"…

      Tuskin oli kertoja lausunut viimeisen sanan, niin kaapsahtivat koirat äkkiä pystyyn ja huimasti haukkuen syöksivät nuotion luota, kadoten yön pimeyteen.