Asja. Turgenev Ivan Sergeevich

silmäykseni taakseni. Ketään ei enää ollut nähtävänä vastakkaisella rannalla. Kuutamon kirkas juova vetäytyi jälleen hopeisena siltana koko virran poikki. Ikäänkuin jäähyväisiksi kaikuivat vielä vanhanaikaisen Lanner'in valssin säveleet. Gagin oli oikeassa. Minä tunsin kaikkien sydämeni kielten värähtelevän vastaukseksi noille suloisille säveleille. Minä kuljin tummien kenttien poikki kotiini vitkalleen henkien hyvänhajuista ilmaa, ja saavuin huoneeseni kokonaan suloisen väsymyksen valtaamana, jota tarkoituksettomat ja määrättömät toiveet minussa vaikuttivat. Minä tunsin itseni onnelliseksi… Mutta minkä johdosta minä olin onnellinen? Minä en mitään halunnut, en mitään miettinyt … minä olin onnellinen.

      Nauramaisillani viehättävien ja iloisten tunteitten kyllyydestä minä heittäysin vuoteelleni ja olin jo sulkea silmäni, kun äkkiä juolahti mieleeni, ett'en kertaakaan koko illan kuluessa ollut ajatellut julmaa kaunotartani… "Mitä tämä lienee?" kysyin itseltäni; – "enhän vain lie rakastunut?" Mutta esitettyäni itselleni tämän kysymyksen, minä nähtävästi jo olin nukkunut kuin lapsi kehdossa.

      III

      Seuraavana aamuna, kun jo olin herännyt, vaan en vielä noussut vuoteeltani, kuulin sauvalla koputettavan akkunani alla, ja ääni, jonka heti tunsin Gagin'in ääneksi, kuului laulavan:

      "Viel' uinailet? Ma kitaralla

      Sun herätän…"

      Minä riensin aukaisemaan hänelle ovea.

      – Terve, sanoi Gagin, astuessaan sisään. – minä häiritsen teitä jotenkin varhain, mutta katsokaa, millainen aamu! Raitista, kastetta, leivoset laulavat…

      Kiharine, kiiltävine hiuksineen, paljaine kauloineen, ruusuisine poskineen hän itse oli raitis kuin aamu.

      Minä pukeuduin. Me astuimme puutarhaan, istuimme penkille, käskimme tuoda itsellemme kahvia ja ryhdyimme keskustelemaan. Gagin ilmaisi minulle tulevaisuutta koskevat aikeensa: melkoisen omaisuuden omistajana ja ollen kenestäkään riippumatonna hän oli päättänyt antautua maalaustaiteen alalle, ollen huolissaan vain siitä, että myöhään oli tullut tähän tuumaan ja kuluttanut paljon aikaa turhaan; minäkin kerroin aikeistani ja uskoin sen ohessa hänelle onnettoman rakkauteni salaisuuden.

      Hän kuunteli minua kärsivällisesti, mutta vilkasta osanottoa minä, niin paljon kuin voin huomata, en hänessä herättänyt intohimoani kohtaan. Huoattuansa pari kertaa jälessäni kohteliaisuudesta minua kohtaan hän esitti minulle, että lähtisimme katselemaan hänen stuudioitansa. Minä heti siihen suostuin.

      Asjaa me emme tavanneet kotona. Hän oli emännän kertomuksen mukaan lähtenyt "rauniolle". Noin kahden virstan päässä L: stä oli nimittäin jäännöksiä eräästä feodaali-linnasta. Gagin näytti minulle kaikki maalikuvainsa pohjapiirrokset. Hänen kuvasuunnitelmissaan oli paljon elävää ja todenmukaista, jotakin vapaata ja leveätä, mutta ainoakaan niistä ei ollut valmis, ja piirustus minusta näytti huolimattomalta ja virheelliseltä. Minä lausuin peittelemättä ajatukseni.

      – Niin, niin, alkoi hän huoaten; – te olette oikiassa, kaikki tämä on sangen huonoa ja epätäydellistä. Mitä on tekeminen! Minä en ole oppinut niinkuin olisi pitänyt ja tuo lemmon slaavilainen leväperäisyyskin tahtoo pitää puoltansa. Miettiessä työtä jo luulee kotkana liitelevänsä ilmassa; luulee voivansa siirtää maapallon radaltaan – mutta kun työ on pantava toimeen, niin jo heikkenee ja väsyy.

      Minä ai'oin rohkaista häntä, mutta hän viittasi kädellään ja koottuansa kaikki piirroksensa hän heitti ne sohvalle.

      – Jos olen kärsivällinen, niin minusta tulee jotakin, lausui hän parrassaan: – joll'en, niin jään keskeneräiseksi. Lähtekäämme ennemmin etsimään Asjaa.

      Me lähdimme.

      IV

      Tie rauniolle kulki kaidan metsän peittämän laakson vierua pitkin; sen pohjalla juoksi puro kohisten kivien välitse. ikäänkuin kiirehtien yhtymään suuren virran kanssa, joka rauhallisena välkkyi terävähuippuisten vuorenharjujen tumman rajan takana. Gagin käänsi huomiotani muutamien muita enemmän valaistujen kohtien puoleen, hänen sanansa todistivat ainakin taitelijaa, joll'eivät juuri maalaria. Pian alkoi raunio näkyä. Alastoman kallion huipulla kohosi neliskulmainen, aivan tummentunut, vielä luja torni, joka kuitenkin pitkittäisen raon kautta oli ikäänkuin halaistu. Sammaltunut muuri liittyi torniin; siellä täällä luikerteli pitkin sitä murattipensaita; mutkikkaita köynnöskasvia riippui alas harmaista tykkirei'istä ja lahonneista holvikaarroksista. Kivinen polku vei eheänä säilyneelle portille. Me lähenimme juuri sitä, kun edessämme äkkiä vilahti naisen muoto, joka väleen juoksi soraläjän yli ja asettui muurin ulkonevalle osalle suoraan syvyyden yläpuolelle.

      – Asjahan se on! huudahti Gagin: – kuinka järjetöin!

      Me astuimme portista vähäläntäiseen pihaan, joka puoliksi oli villien omenapuitten ja nokkosten hallussa. Muurilla istui todellakin Asja. Hän kääntyi kasvoin meihin ja naurahti, mutta ei liikkunut paikaltaan. Gagin uhkasi häntä sormellaan, mutta minä soimasin häntä ääneeni hänen varomattomuudestaan.

      – Suvaitkaa hänen olla, sanoi Gagin minulle kuiskaamalla: – älkää kiivastuttako häntä; te ette häntä tunne; hän kiipee vielä, saatte nähdä, torniinkin. Ihmetelkää enemmin täkäläisten ihmisten älykkäisyyttä.

      Minä katsoin ympärilleni; sijoittuneena pieneen puusuojaan istui eräässä sopessa vanha akka ja kutoi sukkaa katsellen meitä kieroon silmälasiensa yli. Hän möi matkailijoille olutta, leivoksia ja seltterivettä. Me laskeusimme istumaan penkille ja ryhdyimme raskaista tinakannuista juomaan jotenkin raitista olutta. Asja yhä istui liikkumatonna; hän oli nostanut jalkansa allensa ja kietonut päänsä ympäri silkkisen vyöhyen; hänen sorea vartalonsa kuvautui selvästi ja somasti kirkasta taivasta vastaan; minä kuitenkaan en saattanut katsella häntä tuntematta mieliharmia. Jo edellisenä päivänä minä olin huomannut hänessä jotakin jännitettyä, melkein luonnotointa… "Hän tahtoo meitä hämmästyttää," ajattelin minä: – "miksi sitä? millainen lapsellinen oikku!" Ikäänkuin arvaten ajatukseni hän äkkiä loi minuun terävän ja läpitunkevan silmäyksen, naurahti taasen, hyppäsi sitten kahdessa loikkauksessa alas muurilta ja pyysi, astuen akan luo, häneltä lasillisen vettä.

      – Sinä luulet ehkä, että minä tahdon juoda? sanoi hän kääntyen veljeensä. – ei; tuolla on kukkia muurilla, joita välttämättömästi täytyy kastaa.

      Gagin ei vastannut hänelle mitään; mutta Asja rupesi lasi kädessä kiipeämään rauniota ylös, silloin tällöin pysähtyen ja kumartuen alas ja miellyttävällä arvokkaisuudella vuodattaen maahan muutamia vesipisaria, jotka kirkkaasti kimaltelivat auringon paisteessa. Hänen liikkeensä olivat viehättävät, mutta minua yhä entisen mukaan harmitti katsellessani, vaikka vasten tahtoanikin ihailin hänen vikkelyyttänsä ja kätevyyttänsä. Eräällä vaarallisella paikalla hän tahallansa huudahti ja nauroi sitten ääneensä…

      Minua harmitti vielä enemmän.

      – Hän kiipee kuin vuohi, myrisi akka itsekseen, heitettyään sukankutimensa hetkeksi sillensä.

      Sillä välin oli Asja tyhjentänyt koko lasinsa ja palasi nyt veitikkamaisesti horjuen sinne tänne, meidän luoksemme. Kummallinen hymy sai hänen kulmakarvansa, sieraimensa ja huulensa tuskin huomattavasti värähtelemään. Hänen tummat silmänsä vilkkuivat puoleksi rohkeasti, puoleksi hilpeästi.

      Te katsotte minun menettelöni sopimattomaksi, näyttivät hänen kasvonsa sanovan: – olkoon menneeksi; minä tiedän että te yhtäkaikki minua ihmetellen ihailette.

      – Taitavasti, Asja, sangen taitavasti, sanoi Gagin puoliääneen.

      Äkkiä tämä ikäänkuin joutui hämilleen, antoi pitkien silmäripsiensä vaipua alaspäin ja istuutui kainosti, ikäänkuin syyllisenä, meidän luoksemme. Nyt ensi kerran olin tilaisuudessa ottaa hänen kasvonsa, nuot vaihtelevimmat kasvot, mitä ikänäni olin nähnyt, tarkastuksen alaiseksi. Muutaman hetken kuluttua ne tulivat ihan vaaleiksi ja saivat tylsän, melkein