Perhe: Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä. Bremer Fredrika

rhe: Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä

      Korkeasti kunnioitettava Herra!

      Teidän kirjeenne on minussa iloa ja kiitollisuutta herättänyt, jonka tahtoisin todeksi näyttää siten, että pyyntönne mukaan "kertoisin yhtä ja toista elämästäni sekä koko sivistykseni kehityksestä". Mutta tuopa käynee vaikeaksi, koska tässä ainoastaan pintapuolisesti saatan mainita sisällistä elämääni koskevista seikoista, joissa juuri pää-asiallisesti on koko elämäkertani.

      Kerran, jolloin tässä maailmassa minua ei enään olemassa ole, tahtoisin hengettärenä tänne palata kertomaan ihmisille suurimmista kärsimyksistäni ja nautinnoistani, kaikesta, mitä olen rakastanut ja kokenut. Eikä silloin kenenkään tarvitsisi minua peljätä! Sillä vaikka minä sydän-yöllä tulisinkin jonkun taistelevan, levottoman sielun, luokse, tekisin sen vain saattaakseni hänen mielensä rauhallisemmaksi, hänen yölamppunsa kirkkaammaksi sekä itseni hänen ystäväksensä ja sisareksensa.

      Kuitenkin sopinee nytkin jo luoda ystävällisiä silmäyksiä tuon verhon taakse, joka peittää ulkomuodoltaan hyvinkin vähäpätöistä ja tavallista elämää. Siis nähtäköön, että olen syntynyt Auran rannalla, että kumminani oli useita Turun oppineita ja kunnioitettavia provessoreita ja noista silmäyksistä (jos niissä on näkiävoimaa) selvinnee silloin vaikutus, johon tässä saatiin ainoastaan hämärästi viitata. Kolmen vuoden vanhana vietiin minä pois kodistani Suomen maasta, ja siitä ajasta olen säilyttänyt vain yhden ainoan muiston. Tämä muisto on eräs sana, on voimakas nimi; – pelolla ja rakkaudella Suomen kansa pakanuuden synkkinä aikoina mainitsi tuota sanaa, ja vielä tänäkin päivänä mainitaan sitä samoilla, mutta kuitenkin kristin-opin valon jalostuttamilla tunteilla; usein luulen tätä sanaa kuulevani ukkosen jyminässä, kun se vaeltaa vapisevan maan ylitse, ja myöskin tuulen vienossa leyhkässä, joka lohduttaa ja virkistyttää luontoa; tuo sana, tuo nimi on Jumala!

      Jos nyt hyvän-tahtoisesti seuraatte minua Suomesta Ruotsiin, jossa isäni, myytyänsä Suomessa kartanonsa, tuli tilan-haltiaksi, niin en suinkaan vaivaa teitä minua seuraamaan edemmäksi tuohon sekavista alkutöistä rikkaaseen lapsuuteni ja nuoruuteni aikaan enkä myöskään pidätä teitä katselemaan perhettä, joka on varsin tavallinen eikä tarjoa mitään vaihtelevaisuutta, paitsi että se joka syksy kattovaunuissa maan-kartanostansa lähtee pääkaupungissa olevaan taloonsa sekä joka kevät kaupungintalostansa maan-kartanoonsa, ja jossa on nuoria tyttäriä, mitkä soittavat sonaatteja, laulavat romanseja eli laulurunoja, harjoittelevat piirustusta, lukevat romaneja, koettavat kaikin tavoin sivistyttää itseänsä ja toivoen katselevat tulevaisuutta kohden, nähdäksensä ja tehdäksensä ihme-töitä. Nöyrimmästi minun täytyy tunnustaa, että minä kuvituksissani aina näin itseäni sotasankarittarena. Jos nyt ehkä tahdotte luoda silmäyksen tuohon perhe-kuntaan, niin näette sen heidän maan-kartanossansa suureen huoneeseen kokoontuneena ääneensä lukemaan, ja – jos teitä huvittaa – sopii teidän huomata sitä vaikutusta, minkä muutamat Saksan suurista kirjailioista tekevät erittäinkin yhteen tyttäreen. Jos tulisesta mielen-liikutuksesta kuolla saattaisi, niin hän epäilemättä olisi Schiller'in Don Carlos'ta lukeissaan kaatunut kuoliaaksi tuolilta maahan, eli oikeammin, hän olisi kokonaan sulautunut tunteitten kyynel-virraksi. – Mutta tuon vaaran hän kesti. Hän eli lukeaksensa ja oppiaksensa vielä paljon uutta tuon maan kirjallisista tuotteista – tuon maan, jota syystä sopii kutsua "Europan sydämmeksi" ja jonka rikkaasta sivistys-lähteestä hän vielä tänäkin päivänä ammentaa sielullensa runsaan ravinnon.

      Jos syvemmältä tahdotte hänen sieluhunsa katsella, – niin näette miten maallinen raskas todellisuus vähitellen levittää huntunsa hänen nuoruutensa unelmien ylitse, miten hämärä jo aikaiselta laskee varjonsa hänen tielleen, miten hän huolestuneena – mutta turhaan! – koettaa paeta kohtaloansa. Ilma on ikään kuin sakean lumipyryn pimittämänä, hämäryys synkistyy, jo tulee yö; ja tämän synkän äärettömän talvi-yön helmassa kuulee hän idästä ja lännestä, eläimistä ja kasveista, kuihtuvasta luonnosta, epätoivoisesta ihmiskunnasta valittavia ääniä ja näkee elämän ihanuuksinensa, lempinensä, sykkivine sydämminensä elävänä haudattuna kylmän, kostean jääkerroksen alle. Taivas on pimeä ja tyhjä – ei yhtäkään silmää eikä yhtäkään sydäntä enään olemassa ole. Kaikki on kuollutta eli oikeammin: kaikki katoaa paitsi murhe musta.

      Kenties olette joskus huomannut, millä merkillisellä tavalla kaikki syvämielisemmät jumalais-tarustot alkavat. Alussa nähdään valoisan ja lämpimän, jumalallisen peri-ajatuksen taipuvaa alas pimeän, sumuisen alku-ainehen puoleen. Ja tästä syleilystä, valosta ja pimeydestä, tulesta ja kyyneleistä syntyy vihdoinkin – yksi Jumala. Minä luulen, että jotakin saman-kaltaista tapahtuu jokaisessa ihmisessä, joka on syntynyt syvempää, aatteellisempaa eloa varten; jotakin sellaista kuitenkin hän on kokenut, joka nämät rivit kirjoittaa.

      Jos saman henkilön olisitte nähnyt muutamia vuosia myöhemmin, niin olisitte havainnut hänessä suuren muutoksen tapahtuneen. Te olisitte nähnyt, miten nuot kasvot, jotka kauan aikaa olivat kyyneleistä surkastuneina olleet, nyt loistivat sanomattomasta ilosta; hän oli ikään kuin haudasta noussut uuteen eloon. Mikä siis oli matkaan saattanut tuon muutoksen? Onko hänestä tullut sotasankaritar, onko hän saavuttanut kauneuden, rakkauden tahi maineen kunniaseppeleen? – Ei, ei mitään tuosta kaikesta! Nuoruuden harhakuvitukset ovat haihtuneet, nuoruudenaika on ohitse. Ja kuitenkin on hän uudestaan nuori, sillä hänen sieluunsa on syntynyt vapaus, tuohon pimeään sekavaan on kuulunut: "Tulkoon valkeus!" Ja valkeus on tunkenut pimeyden läpi sekä laskenut loisteensa vapautetun ylitse, joka, silmät vakaasti valoon kiinnitettynä, on ilokyynelten vuotaessa saattanut sanoa: "Kuolema, kussa on sinun otas? Hauta, kussa on sinun voittos?"

      Monta surua hän sittemmin on saanut kokea, poijes on temmattu moni niistä, joita hän sydämmestään on rakastanut. Monet murheet ovat hänelle tuottaneet kivistystä, joka on katkeralta tuntunut ja vieläkin tuntuu, mutta hänen sydämmensä sykkii toki raittiina, tuo pimeä yö on kadonnut. Niin, se on poissa, mutta sen hedelmä tallella; sillä, samati kuin muutamat kukat ainoastaan yöllä puhkeavat, niin myöskin ihmis-sielu vasta suuren surun yössä herää näkemään noitten iäisten tähtien valoa.

      Ehkä myöskin tahtoisitte kuulla jotakin kirjailia-toimestani. Sen ensimmäinen alku ilmaantui, kun elin kahdeksatta vuottani, seuraavassa ranskan-kielisessä värsypätkässä, jonka sepitin kuulle:

      O corps céleste de la nature!

      Ja näin jatkoin minä nuorena kauan aikaa tuollaisia ylevään suuntaan pyrkiviä sepustelemisia, joita lukemasta tahtoisin säästää vihollisianikin, jos minulla joitakuita olisi. Minä kirjoitin nuoruuteni ja levottomuuteni tunteitten vaatimuksesta; minä kirjoitin, ikään kuin lahdessa nuot tuulen ajelemat pienet aallot, jotka piirtävät tarkoituksettomia jälkiä rannan hiekkaan; minä kirjoitin vain kirjoittaakseni. Sittemmin tartuin kynääni varsin toisista syistä ja kirjoitin – mitä lukenut olette.

      Tänään, jolloin jo seison elämäni syksyn rajalla, näen vielä samoja esineitä ympärilläni kuin nuoruuteni keväimessäkin, ja onpa minulle sekin onni suotu, että monesta rakkaasta minulla vielä on elossa kallis äiti ja sisar. Net niityt, jotka ympäröivät meidän asuntoamme ja jossa muinoin Kustaa II Adolf tarkasti sotajoukkoansa, ennenkuin hän vapauttaja-kuninkaana lähti Saksaan, näyttävät silmissäni nyt yhtä kauniilta kuin lapsuuteni aikanakin; ne ovat vain tulleet minulle kalliimmaksi, sillä nyt minä paremmin tunnen niitten ruohot ja kukat.

      Oman tulevaisuuteni suhteen on minulla vain se ainoa toivo, että saattaisin päättää ne työt, joihin olen ryhtynyt ja joittenka alkuna minun näihin asti kirjoitetut teokseni ovat. Jollei tämä minulta onnistu, pidän itseäni ansaitsemattomana kaikkeen siihen hyvyyteen, jota minulle jo on osoitettu, vaan jos tämä onnistuu, ansaitsee siitä parahan kiitoksen net hyvät, rehelliset ihmiset, jotka hyväksymällä ovat minua työhöni kehoittaneet. Minä puolestani kiitän heitä sydämmestäni!

      Ottakaatte myöskin Te, kunnioitettava herrani, vastaan tämä osoitus minun tunteistani Teitä ynnä teidän maan-miehiänne kohtaan, ja olkaatte vakuutettu totisesta kunnioituksestani ja kiitollisuudestani.

      Årstasta Toukokuun 3 päivänä 1841.

* * * * *

      Kun nyt ensimmäinen suomalainen käännös tuon mainion ruotsalaisen, Suomessa syntyneen kirjailiattaren suuremmista teoksista eli romaneista yleisölle ilmestyy, on sopivaksi nähty, että sen etupäässä tulisi olemaan yllämainittu, Leipzig'iin kirjan painaja ja – kustantaja F. A. Brockhaus'ille kirjoitettu kirje, joka sittemmin on ollut