Omantunnon mato. Anzengruber Ludwig

r

      Omantunnon mato 3-näytöksinen (4 kuvaelmaa) kansannäytelmä lauluineen

      HENKILÖT:

      AAPELI TORKKOLA, rikas talonpoika.

      MALAKIAS NYKÄNEN, hänen lankonsa.

      TAAVETTI, | Torkkolan renkejä.

      MIKKO, |

      TILTA, | Torkkolan piikoja.

      MAIJA, |

      TUUPAISKAN LIISA.

      MÄKELÄN TEEMU, rahdin ajaja.

      Torkkolan renkejä.

      Torkkolan piikoja.

Toisen näytöksen toisen kuvaelman henkilöt:

      KIVIOJAN VAARI.

      LEENA, hänen vaimonsa.

      NIKU, | hänen poikansa.

      JUSSI, |

      ENSIMÄINEN NÄYTÖS

      Torkkolan pirtti. Perällä ikkuna, oikealla samoin, vasemmalla etualalla sivuovi, taka-alalla ovi ulos. Ovien välissä uuni. Oikealla etualalla pöytä, jonka edustalla penkki; penkkiä ympäri seiniä. Pöydän päässä vanhanaikuinen keinutuoli.

      Esiripun noustessa ei tuvassa ole ketään. Lautasellinen höyryävää velliä on pöydällä. Ikkunasta näkyy piikoja ja renkiä heinähankoineen ja haravoineen.

       LAULU.

      (Sävel: Pojat ne marssii ja liput ne liehuu.)

       RENGIT.

      Varo tyttö poltetta auringon säteen, ettei sun hipiäsi tummeta saa!

       PIIJAT.

      Sittenhän pojat tuovat kihloja käteen, neitosen poski kun ruskottaa!

       MOLEMMAT.

      Päivä kun laskee taas, talkootanssit – aatelkaas! – viulut ja pillit polkkaa pauhoaa!

      (Menevät laulaen ja hoilaten.)

      (Torkkola, Tiitan tukemana, sisään vasemmalta etualalta.)

      TORKKOLA. Ohhoo jaa! Taaskin on uusi kirottu päivä elettävä!

      TILTA. Elkää isäntä suotta valitelko. Syökää nyt vellinne, muuten se jähtyy.

      TORKKOLA. Yhdentekevä lie, syönkö vai en. Ei tule minusta miestä koskaan enää.

      (Istuutuu huokaillen, murtaa leipää velliin ja syö

      kuin ei olisi ennen ruokaa nähnytkään.)

      TILTA. Kyllä teistä vielä mies tulee. Jos vaan jumala tahtoo —

      TORKKOLA (Syöden). Vaan hänpä ei tahdo.

      TILTA. Tahtoopa kylläkin.

      TORKKOLA (Huutaa). Etkö sinä kuule, kun sanon, että hän ei tahdo. Minä kai sen tiedän, minä!

      TILTA (Pelästyen). Jestas, kai se sitten niin on!

      TORKKOLA (Katsoo häntä). Jokos sinä taas äkämystyit. Sinullakos nyt aina harjakset pystyyn nousee, kun minä hiukkasenkin kiivastun! En kai minä sitä toki niin pahasti tarkottanut! Etkös sinä ymmärrä, että kun syntinen ihminen niin pitkälle joutuu, että hän mielellään alistuu ja kärsivällisesti odottaa, jotta herra sallis pirun periä hänet ihan ensi huomisena, niin silloin hän ei tahdo tulla häirityksi tässä armon tilassa. Eläkä sinä siis siinä vastaan jaarittele!

      TILTA. Pysykää te vain "tilassanne", niin paljon kuin tahdotte! Minä en ikinä sano halaistua sanaa!

      TAAVETTI (Tulee sisään takaovesta). Hyvää huomenta, isäntä!

      (Panee pois piippunsa.)

      TORKKOLA. Jumal' antakoon, Taavetti. Pidä sinä vaan piippu hampaissasi, jotta ei se pääse sammumaan.

      TAAVETTI. Saanen kai siihen taas tulen, jos niiksi tulee. Teillä on ilmankin kyllin paha yskä, isäntä, mitäpä minä sitä vielä pahentamaan rupeaisin. – Tänään me ryhdymme heinäntekoon, isäntä? Ja korjatuksi se on saatava niin kauvan kuin poutaa kestää! Sillä ellei kaikki merkit petä, on tulossa sade. Eilen päivällisaikaan ilma niin kummasti kimalteli, että oikein tunsi, miten janoista se oli. Pian se laskee vettä ja se olisi vahinko heinälle. Sillä sellaista heinää kuin tänä vuonna on saatu, ei ole ikinä nähty! Niin runsasta ja niin uljasta, – ja entäs tuoksu! Vallan päätä huimaa se ylenpalttinen hyvyys, minkä hankoonsa saa.

      TORKKOLA (Huokaillen). Mitäpä hyötyä minulla siitä on!

      TAAVETTI. Ihanko te olette riivattu, isäntä? Kun sellaisen heinän kasvoi – heinän, tietäkää, jotta vesi kielelle herahtaa siitä puhuessakin, – niin hienon ja niin pehmeän, ja niin hyvän, ettei lie enää lehmää elossa, jota sellaisella heinällä olisi ruokittu, – ja kukapa sitte siitä riemastuisi, ellette te, isäntä? Ja tuossa te vaan istutte ja voivottelette ja mangutte.

      TILTA. Se on oikein, Taavetti! Saarnaa sinä sille lakia!

      TORKKOLA. Ei se minua hyödytä, mitä sanotkin. Sillä se heinä ei ole minua varten. Minä kyllä suon lähimmäiselleni kaikkea hyvää. Niin että senvuoksi on kylläkin hyvä, että hyvää heinää tulee. Ja voinet kai sinä korjata senkin, minkä meille kasvoi, jos niin että sinne päin halusi on. Mutta minä, vaivainen syntinen ihminen, minä en saa enää sellaista ajatella. Maallinen heinä ei ole minua varten. Minulla on kylläksi touhua ajatella sitä taivaan heinää, josta sanassa sanotaan: "Ihminen on lakastuva kuin oljenkorsi kedolla." Minä saan olla valmis korjaamaan taivaan latoihin, milloin vaan.

      TAAVETTI. Pääkoppanne ei mahtane olla oikein reilassa enää! Ennen jos puhuttiin heinästä – ja vielä sellaisesta helkkarin heinästä, kun tänä vuonna saamme – silloin kyllä tiedettiin teidän mielenne – silloin ette puhuneet tyhmyyksiä! Vaan annas kun kirjanoppineeksi ratkesitte, niin jopa ei teissä siitä pitäen ole tolkkua ollut mitään. Sen koommin ei ole tarvinnut teiltä järjen sanaa toivoakaan.

      TILTA. Se on oikein, Taavetti! Anna sille täydellä mitalla!

      TAAVETTI. Ja sellaista se on ollut halvauksestanne saakka.

      TORKKOLA. Niin, minun tahdostani tietenkin se tapahtui?! Eikös se niin ollut?! Eipäs, poikaseni, vaan viittaus se oli ylhäältäpäin, ettäs sen tiedät, ja tätä sillä meinattiin: "pysy alallasi, poikaseni, ja odota ja sonnusta sinuas! Kohta saat toisenkin läimäyksen!" ja minä en ole vielä valmis, Taavetti. Äsken, kun sinä siitä heinän paljoudesta puhuit, silloin ahneuden rietas henki syntisessä sielussani liikahteli ja minä riemastuin. Eikä se käy laatuun. Ei pidä olla edes heinän kourallistakaan minun ja herramme välillä enää. Ilmankin on jo raskaat taakat syntistä niskaani painostamassa. Olkaa te senvuoksi houkuttelematta ajatuksiani pois jumalastani ja luojastani takaisin tämän maailman turhuuksiin taas.

      TILTA. Tehän ruikuttelette, isäntä, kuin olisitte sekä varastanut että murhannut.

      TORKKOLA. Ei, en ole minä keltään henkeä riistänyt. Ennemmin – hm – ! – päinvastoin, jos sanon, niinkuin tosi on. Ja lisäksi vielä luvattomalla ja syntisellä tavalla. – Annahan postilla tänne, Tilta, tuolta noin.

      TILTA (Ottaa postillan pienen seinäkaapin päältä ja asettaa sen hänen eteensä)

      TORKKOLA (Sovittaa silmälasit nenälleen ja avaa kirjan). Kas niin, lapseni. Nyt ryhdymme päivätyöhömme. Kukin omaansa! (Selailee kirjaa.) Eikö lankomieheni vielä ole täällä?

      TILTA (Jyrkästi). Ei!

      TORKKOLA. Kun hän tulee, niin tuohan kahvia sisälle. Ja menkää herran nimeen!

      (Alkaa lukea. Tilta menee.)

      TORKKOLA (Hetken kuluttua, keskeyttämättä lukemistaan). Herra olkoon kanssasi, Taavetti!

      TAAVETTI. En minä ole mitään sanonut.

      TORKKOLA (Katsoo ylös). Tahdotko mitä, vai?

      TAAVETTI (Viivytellen). Tahdon. – Tuosta lankomiehestännehän minä vain, – tuosta Nykäsestä minä tahtoisin kanssanne haastaa hiukan, jos niinkuin sopisi.

      TORKKOLA. Haasta vaan. Vaan älä yritäkään haukkumisia.

      TAAVETTI.