Pankinjohtajan tytär. Anttila Selma

p>

      Pankinjohtajan tytär Romaani Suomen suurlakon ajalta

      PANKINJOHTAJAN TYTÄR

      Otava, Helsinki, 1914.

      Lokak. 15 p. v. 1905.

      Rakas serkku.

      Sinä olet siis taas kotimaassa. Toivoakseni tunnustat olleeni oikeassa, kun kirjotin sinulle hiukan tukistellen siitä maailman rantojen soutamisesta ja joutavasta ajan hukkaamisesta jonkun ranskalaisen, unhottuneen ja homehtuneen kirjailijan pölyttämisessä. Kun nyt olet pudistellut tuota vanhaa paperilunttaa ja laskenut sen takaisin hyllylleen, joutuu se uudestaan pölyn valtaan, ja samoin käy sinun tohtoriväitöskirjasikin. Sinun sijassasi minä runoilisin elämäni ihanaksi, jos minulla olisi sellainen kaunis, ikivanha maatila kuin sinulla ja äidilläsi. Minusta alkaa nyt vasta elämä tuntua elämältä, kun jätin opinnot ja yliopiston. Niin, olenhan jo vanha ihminen – kohta yksikolmatta – alan ymmärtää elämää.

      Kummallista, miten kotipaikka vaikuttaa minuun. Tämä pirteä pikkukaupunki on ottanut minut kokonaan, pidän kunnianasiana sen menestyksen ja ylpeilen vastasaaduista kaupunginoikeuksistamme ja väitän, että täällä valtatien varrella, teitten risteyksissä, pyristelemme siipemme hyvään lentokuntoon huolimatta kaikista roudista ja rajusäistä. Tehdään pesää oikein kiihkoisesti, nostetaan kivimuuri toisensa viereen, levitellään tehtaita, rakennellaan laivoja, tuotetaan uusia ihmisiä tukuttain ja vähittäin, ja isän pankki on kuin kattila tulella aina kiehumassa. Mutta täytyy kuitenkin myöntää, että täälläkin kuljetaan sumussa, puuttuu iloa ja reippautta, käymme mustissa mietteissä ja tummissa puvuissa, emme jaksa näyttää elämänhaluisilta, melkein häpeämme nauraa ja laulaa, puhumattakaan – tanssista! Minun nuoruuteni on kulunut hyppyäkään ottamatta. Ehkä tämä pidätetty elämänilo onkin muuttunut minussa energiaksi ja itsepäisyydeksi, joka ei taida olla perin terveellistä minunlaiselleni häkkilinnulle. Kadehdin teitä miehiä ja tahtoisin ratkoa vanhoja, kiusallisia siteitä. Isäni ei salli minun perehtyä asioihinsa. Se ei hänen tyttärelleen sovi, ja minä – alistun silkkisiteisiin.

      Sinua tahtoisin hartioista ravistaa ja huutaa: – Herää, herää, mies, ja tule minulle avuksi, silloin pääsisin suuriin tehtäviin käsiksi! Sinä et tahtoisi salata minulta mitään, ethän, Aksel? Mitä minä hourin, sinähän kammot kaikkea jännittävää, seikkailet aina tunteiden tanhuvilla ja luulet keksineesi keinon saavuttaa unelmien kaltaisen todellisuuden. Minulta pyydät patenttisi vahvistusta. Kuule, toiveet ja haaveet eivät ansaitse varmaa vastausta eikä lopullista päätöstä.

      Tekisinkö oikein, jos nyt suostuisin? Tiedän varmasti, että todellisuus hyvin pian paljastaisi köyhyytemme. Kaikki ihanteellisuus olisi kyllä sinun puolellasi valmiina kultaamaan minut, sen kyllä uskon, mutta se ei tuota minulle sydämensykäystä, ei minkäänlaista ilonhuumausta. Sinun ihanteesi eivät sovellu minuun.

      Elämäsi onni ei voi riippua minusta, vaikka olemmekin tähänastisen kehityksemme yhdessä suorittaneet ja voimme puhua toisillemme selvästi ja suorasti kuin kaksi toveria. Olethan sinä minua viisi vuotta vanhempi, tohtoripoika, mutta minä taidan olla järkevämpi. Sinua ei rakkaus nujerra – jos tunteesi onkaan rakkautta, mitä vahvasti epäilen – onhan sinunlaisesi filosofi tavallisesti sitkeää ainetta eikä onnettomuuden äitelä makeus mahda sinulle maistua. Huh, voin melkein pahoin ajatellessani sellaista tahdottomuutta.

      Olet ollut suora, tahdon maksaa sinulle samalla mitalla. No niin, minäkin haaveilen onnesta ja lemmestä ja odotan miestä, jonka mieli olisi voimaa, tahtoa ja hellyyttä. Mutta hänen pitää tulla nyt pian, ilmestyä ja voittaa minut äkkiä, heti, ensi näkemällä, etsimättä, kyselemättä ja viedä sitten mukanaan onnenhuumauksessa, josta ei tarvitse herätä. Minä uskon varmasti, että oikea rakkaus on sellaista, sillä ilman ei kaihoni olisi niin suuri ja todellinen eivätkä aavistukseni niin selvät ja varmat. Sinä et tätä usko, vaikka oletkin usein saanut myöntää minun vaistomaisella tunteellani selvinneeni paremmin kuin sinä monimutkaisilla mietteilläsi.

      Täällä kulkee kummallisia huhuja levottomuuksista ja uuden ajan enteistä. Hoetaan syntyvän suuren seisauksen kaikkialla. Miten ja milloin se tapahtuu, siitä ei vielä tiedetä. Täällä ollaan hiljaa ja odottavaisia, mielet painuksissa kuin ennen rajuilmaa. Oma sydämeni sykkää päivä päivältä yhä rajummin ja aavistava odotus toivoo yhä hartaammin: tulkoon suurena, vaikka musertavana, sen siipiin tartun ja mukana seuraan. Vieköön se pyörä meidät onnen yhteiselle kummulle tai vierittäköön rämeiseen noroon. Ajakoot he päällitsemme valtavaunuilla ja tehkööt tiensä ainoille viljavainioillemme, me elämme sittenkin ja pyrimme ihmisyyden laajoille tanhuville, missä oikeus nousee väkivaltaa vastaan! Mitä on sinun ja minun onneni? Omani tahdon heittää, jos kohtalo sen vaatii, enkä luule olevani ainoa altis, kaikki me olemme valmiit.

      Virva Auer.

      1 p. marrask. 1905.

      Rakas serkku.

      Nyt ovat huhut käyneet toteen. Ajan aalto lähenee meitä. Tänään tuli juna idästä tuoden sanan, että kaikki liike pysäytetään. Täältä päin ei lähetetä ainoatakaan junaa. Sinä kai vielä pääset tämän kirjeen saatuasi ja joudut kaiketi samaan junaan Airin kanssa. Hän tulee huomenna aamulla Helsingistä kotiin. Minä tulen asemalle. Eihän sinua siellä Haikun metsämailla nyt tarvita. Täällä sen sijaan voit puhua meidän porvarien puolesta, sillä työväki kuuluu olevan erittäin taitavaa joukkoa väittelemään ja puheita pitämään. Sen pahempi, tiedän heistä kovin vähän, mutta nyt aion oppia. Isäni puolesta olen levoton. Vaikkei hän olekkaan suoranaisissa tekemisissä työväen kanssa, sillä kaikki hänen perustamansa tehtaat ja liikkeet ovat johtajiensa ja yhtiöitten hoidossa, niin tietää koko laaja seutu kuitenkin hänen olevan kaiken takana. Kadehtijoita ja vihamiehiä on kyllin. Vaarallisinta on, ettei hän tahdokkaan tajuta tämän liikkeen merkitystä. Jos se olisi vakava yritys, sanoo hän, tulisi se ylhäältä päin. Nyt se on vain hetken kuohahdus, arvelee hän. Niin, niin, tunnethan sinä isän, aina ylimys, aina raudanlujalla pohjalla, varovainen, kauas tähtäävä. Hän sanoo odottavansa toisia aikoja. Mitä? Herra tietää, mutta me tahdomme elää nyt! Tule, kenties on onni odottamassa ja sydän saa luvan sykähtää. Kenties… minä aavistelen ja tahdon elää tai – kuolla!

      Virva Auer.

      II

      Virva Auer seisoi asemasillalla tungoksessa, niissä ihmiset rynnistivät eteenpäin, mikä minnekin, toivorikas odotuksen huumaus ja jännittynyt ilme kasvoillaan, kuin olisi ollut tekeillä jotakin merkillistä ja heille kaikille tärkeätä.

      Hän varjosti kädellään silmiään nähdäkseen kauemmaksi aamuauringon hehkuvassa hohteessa, mutta aaltoileva ihmisjoukko kuljetti häntä mukanaan. Rautatientorilta kuului eläköön-huutoja heikon tuulen mukana, ja ne houkuttelivat kansaa. Pian he kaikki olivat yhtä korvaa ja yhtä silmää: ehkä nyt selviäisi, mitä oli tulossa ja miksi tänne oli pysähdytty, sillä useat matkustajat eivät tienneet mitään.

      Virva Auer antoi ihmisvirran vieriä ohitsensa jääden yksin asemasillalle seisomaan. Syksyinen navakka tuuli löi hameen kiinni jalkoihin ja riipoi nuttua. Käsi hattua pidellen ja toinen varjostaen silmiä auringolta hän seisoi siinä solakkana ja voimakkaana kuin tulevaisuutta vaanien odotellessaan junaa.

      Eläköön! Kuului läheiseltä torilta aseman takaa. Se oli niin eloisa ja voimakas tunteen purkaus, että nuoren neidon ylväs, vakava ilme muuttui silmien loistoksi ja puna peitti säännöllisen kauniit kasvot.

      Eläköön isänmaa, vapaus ja lakko! kuului taas selvä ääni. Yksiääniseen huutoon vastasi mahtava kuoro: eläköön! ja huuto vieri pitkin toria häviten kaikuineen pienen kaupungin kaduille.

      Odotushuoneesta purjehti pönäkästi puettu naisihminen, ja avatusta ovesta hulmahti äänekästä melua. Pari asemamiestä juoksi raiteiden poikki puuhaamaan koneiden kera ja irrottivat muutamia kevyempiä osia vetureista.

      – Ei sitä nyt hittokaan kululle työnnä, sanoi toinen.

      Asemasillalle ilmestyi useampia miehiä.

      – Ellei junat lähde liikkeelle, niin hankkikaa meille yösijoja ja myökää ruokaa, sanoi muuan mies rautatien virkailijoille.

      – Jahka keritään, eihän sitä tuulessa kaikkia…! yritti asemamies puolustella.

      – Olemme olleet koko aamun ruuatta.

      – Patikoikaa kotiinne, naurahti toinen mies, joka oli ollut irrottamassa