Ruijan rannoilta. Aikio Matti

Ruijan rannoilta Kertomus Norjan Lapista

      Matti Aikio.

      Matti Aikio on lappalainen kirjailija, jonka tässä suomennettu esikoisteos ilmestyi kuusi vuotta takaperin. Se saavutti niin suurta suosiota, että hän jo seuraavana vuonna julkaisi toisen ruijalaisen novellinsa, nimeltä "Ginunga-gap", ja sittemmin on hän uusilla teoksillaan luonut itselleen jokseenkin huomattavan aseman norjalaisessa kirjallisuudessa; hän ei nimittäin käytä tuotannossaan äidinkieltänsä, kuten hänen ainoa toinen kirjailijaksi lyöttäytynyt maanmiehensä naapurimaassa Ruotsissa.

      Aikio on, kuten luonnollista, valinnutkin kuvattavakseen kotiseutunsa Ruijan olot ja ihmiset. Mutta hän ei ole varsinainen kansankirjailija, vaan herkkä taiteilija, joka sommittelee vaikuttavia kohtauksia niin realistisesti, niin todellista näkemystä ilmaisevasti kuin olisi taidemaalaaja siinä siveltimellään loihtinut värikkäitä kuvia lukijan tarkasteltavaksi. Nämä kohtaukset ovat osittain hyvinkin löyhässä yhteydessä keskenään, välikohdat jättää kirjailija lukijan täytettäviksi. Tämä keskityksen puute saattaa tuntua hiukan häiritsevältäkin lukijasta, joka on tottunut kaunokirjalliselta teokselta vaatimaan yhtenäistä juonta, mutta hän huomaa piankin että hajallisuuden syynä on tekijän tulinen luonnonlaatu, joka vaatii häntä välittömästi kuvaamaan elettyä ihmishyörinää ristiriitaisine tunteineen ja vaikuttimineen juuri sellaisena kirjavana sarjana kuin se ilmenee tarkalle havaintojen tekijälle. Tällainen kuvajakso ehdottomasti herättää lukijan mielenkiintoa; ennen Aikiota ei yksikään ole käsitellyt lappalaisten elämää niin selkeästi ja varmasti, ja toimintapiirin uutuus viehättää lukijaa.

      Niinpä täytyy "Ruijan rannoilta" – teoksessa katsoa Aikiolle suureksi taiteelliseksi saavutukseksi sitä, että hän teoksensa laiminlyödystä rakenteesta huolimatta on kyennyt tutustuttamaan lukijan todellisiin ihmisiin. Tarmokas poronvaras Biettar Oula ja hänen muhkea eukkonsa Elle, paatunut äitinsä ja raukkamainen Lasse-renkinsä, vanhan akkansa kuolemaa toivoessaan itsensä rappiolle ryypiskelevä Nikko Nille, Helsingissä papiksi lukenut Jussa ja tämän kalseaan rakkauteen pyrkivä sivistyneen maailman neitonen Elna eivät ole pelkkiä mielenkiintoisia romaanisankareita, vaan todellisia lähimäisiämme, joiden seuraan lukija lyöttäytyy peräti mielellään. Tekijässä on paljon samaa alkuperäistä voimaa ja elämänhalua, jota hän on esittänyt rotunsa lapsille kuuluvana – väliin eri sukupuolten värähdyttelevänä kiihtymyksenä, väliin sellaisina sielunjärkkymyksinä kuin Biettar Oulan öisinä harhanäkyinä nuotion ääressä hänen houkuteltuaan renkinsä heikkoihin jäihin hukkumaan. Aikion raju alkuperäisyys ja tulinen havaintopiirtely ansaitsevat tulla tunnetuiksi meikäläisenkin yleisön keskuudessa, joka tulee siten tutustuneeksi omintakeiseen taiteilijaan ja uuteen maailmaan.

      I

      Pienen lappalaiskylän käräjätupa oli ääriään myöten täynnä. Väliaidan sisäpuolella oli korokkeella juuri sen verran tilaa, että sinne mahtui vouti, kaksi asianajajaa ja tulkki.

      Biettar Oula [Pekan Olli, Olli Pekanpoika] ja hänen vaimonsa seisoivat väliaitaan nojaten juhla-asuun puettuina, kuin olisivat olleet kuulemassa heille pidettävää morsiuspuhetta eivätkä seisseet porovarkautta koskevassa tiukassa ristikuulustelussa.

      Lasse, joka oli alkujaan ollut syytettävänä, seisoi kyyryllään pienen vankihuoneen oven takana ja piti korvaansa lähellä avaimenreikää, kuullakseen edes jotakin isäntänsä antamista selityksistä. Hän oli aamupäivällä äkkiä ruvennut juonittelemaan, asia oli sotkeutunut ja saanut Biettar Oulalle vaarallisen käänteen.

      "Kuusi vaadinta" [naarasporoa, suom.], kuiskasi eräs vankihuoneen oven lähellä seisova mies, joka oli innokkaasti puhelevinaan naapurinsa kanssa. "Kuusi vaadinta", sanoi hän toistamiseen. Ja Lasse oli siksi viisas, että hän heti ymmärsi sen Biettar Oulan uudeksi tarjoukseksi. Hän mukautui. Olkoon menneeksi… Sitäpaitsi oppii Trondhjemin laitoksessa norjaa ja ihmisten tapoja. Ja onhan kaupunkikin näkemisen arvoinen, kuten hän oli kuullut. Vankihuonekin siellä on valoisa ja miellyttävä, ei ainakaan tämän pimeän ja likaisen kopin kaltainen.

      Vastikään virkaansa vahvistettu ja nuori vouti tähysti tutkivasti Biettar Oulaa. "Sanokaa – kuinka on mahdollista, että te muutamien vuosien kuluessa olette voinut kohota piirin rikkaimmaksi tunturilappalaiseksi?"

      Biettar Oula hymyili, kasvoillaan häveliäs ilme, ja hiveli mustaa, lappalaiselle tavattoman tiheää partaansa. "Minä hoidan laumaani", sanoi hän. Hänellä oli vaistomainen tunto siitä että viaton kehaisu antoi hänen sanoilleen luotettavuuden sävyä. "Uuninlämpö täällä alamaassa ei, Jumalan kiitos, ole vielä käynyt minulle niin rakkaaksi, että jättäisin karjani palvelijain haltuun, – kuten tavaksi kuuluu tulleen viime aikoina." Hänen muuten teräväpiirteiset, rohkeata oveluutta kuvastavat silmäkulmansa pysyivät nyt tiukasti luottamusta herättävissä poimuissa. Näytti siltä kuin ei hän olisi edes aavistanut, että vouti koetti saada häntä ansaan.

      Täysin selvillä siitä, että vaatteet tekevät miehen, oli hän pukeutunut hienoimmasta poronvasan [poronvasikka] nahasta tehtyyn mustaan peskiin. Lanteilla oli nahkavyössä runsaasti nelikulmaisia metallilevyjä, jotka hänen liikkuessaan heiluivat ja kimaltelivat. Pystyyn peskinkaulukseen oli hän käärinyt suuren, veripunaisen silkkinilahuivin, jonka nipukat ja paksut pehmeät ripsut olivat somassa järjestyksessä hänen leveällä rinnallaan. Suorissa voimakkaissa säärissä oli kiiltävän mustat, lyhytkarvaiset säpäkkeet [poron koipinahasta tehdyt lahkeet, suom.]. Koko hänen muhkea olentonsa osotti hänen suonissaan virtaavan runsaasti kainulaisverta, vieläpä parasta lajia.

      Biettar Oulan rehevän näköinen vaimo Elle, jonka suuret tummansiniset silmät olivat epäilemättä varkain kulkeutuneet rotuun, oli sillä välin, kun vouti merkitsi pöytäkirjaan, unhottanut Biettar Oulan tänään hänelle kiireessä antamat kierosti sommitellut vastaukset. Hän oli kiintynyt tarkastamaan nuoren voudin kirkkaita pitkähköjä kasvoja, pieniä lihavia käsiä ja hänen virkapukunsa kultaisia nauhoja, – tätä korkeamman ihmisen ilmestystä, jolla oli viisituhatta kruunua tuloja ja melkein Jumalan ulkomuoto. Mutta – se ei ollutkaan tavallisen lappalaisen siveellistä, puoleksi pelokasta kuninkaallisen norjalaisen virkamiehen kunnioittamista. Salaa peritty germaanilainen veri alkoi läikkyä kuumana. Eloisat hymypoimut kaartuivat houkuttelevan viehättävästi suupieliin, samalla kun sieramet tuontuostakin laajenivat elämänhalusta.

      Hurmiosta herättivät hänet pikku Andin alituiset vaatimukset. Tämä veti äitiään mustasta verkapeskistä hokien: tsidsji! tsjidsji!

      Hän istahti lattialle ja avasi povensa, vetäen esille aimollisen rinnan. Poika painoi siihen syvälle kaikki kymmenen sormeaan ja mielihyvästä äännellen pureutui kiinni, heittäen tyytyväisen silmäyksen voutiin, jonka tuomarikasvojen juhlallisuutta miedonsi hetkellinen hymy. Huolimatta kahden ja puolen vuoden iästään ei Andi ollut vielä kyennyt heittämään vanhoja tapojaan.

      Aina kun ovi aukeni, hulmahti tupaan harmaina pilvinä kylmää, huurua, pyyhkäisten yli korokkeen, nuuskien paksun, kaljupäisen ja rokonarpisen puolustusasianajajan jalkoja ja sen jälkeen kadoten, tullakseen katosta tippuvina vesipisaroina jälleen esille. Sellainen riippuva tipahdus tähtäsi suoraan pikku Andin suuhun – ja osasi ikäänkuin maidon miedontajaksi. Tästä ilmaisi pikku Andi suuttumuksensa voimakkaammin kuin ehkä tarkoituksensa olikaan, lausuen lapsenkielellään äkäisesti: pelkele!

      Hehkuvan uunin lämmin sulatti vähitellen pieniä soikeita aukkoja jäätyneihin akkunoihin. Ulkopuolella poikaset kiihkeinä kiistelivät näistä rei'istä, saadakseen tirkistellä tupaan. Heillä ei ollut niin hyvää onnea kuin Jussalla, seudun etevimmän lappalaisen pojalla. Tämä oli mairittelevalla hymyllään ja lupaamalla poronkyytiä sekä muuta hyvää saanut poliisin puolelleen. Sitäpaitsi oli hän varmuuden vuoksi pyhästi ja juhlallisesti valehdellut, että hän oli jo täyttänyt viisitoista vuotta.

      Jussa oli tähän asti pysynyt perällä. Mutta kuullessaan pikku Andin huutavan tsjidsjiä astui hän reippaasti ja rohkeasti esiin. Ellen iso rinta aaltoili niinkuin vinha maininki.

      Vouti ja yleinen syyttäjä kuiskuttelivat keskenään, puolustusasianajajan istuessa haukotellen ja itsekseen muristen kuten tavallista. Poliisi, joka seisoi ryhtevin rinnoin aivan kuin olisi ollut ainoa arvoltaan Norjassa, sai käskyn tuoda Lassen sisälle.

      Vankihuoneen ovi avattiin. Kosteakiiltoinen pistepari tuikki Lassen vetisen hatarissa, tiirottavissa silmissä, kun lampun hohde ulottui häneen asti. Ne tavoittelivat ehdottomasti Biettar Oulaa, joka äkkiä leimautti lujan katseen palvelijaansa, suomiakseen häntä viimeisistä vastaväitteistään.

      Lasse