Ylimys. Galsworthy John

hy

      Ylimys / Romaani

      I OSA

      I LUKU

      Valo tunkeutui suureen huoneeseen – niin suureen, että sen korkeaa, veistokuvilla koristettua kattoa oli mahdoton lähemmin tarkastaa – ja kulki koitteen tutkivalla, kylmällä uteliaisuudella aikain muovaileman, fantastisen varushuoneen läpi. Vapaana ihmissilmän ennakkoluuloista se paljasti outoja epäjohdonmukaisuuksia, ikäänkuin valaisten historian kiihkotonta kulkua.

      Sillä tähän ruokasaliin – joka oli Englannin hienoimpia – Caradoc-suku oli kerännyt vuosisatain kuluessa kaikki voitto- ja muistomerkkinsä. Tämän ruokasalin ympärille he olivat rakennelleet, sen ympäriltä purkaneet, sen ympärillä korjailleet, kunnes se, mikä jäi jäljelle Monkland Courtista, näytti kauttaaltaan yhdenmukaiselta. Vain täällä he olivat jättäneet koskemattomaksi vanhain, munkkeja matkivain rakentajain työn ja tietämättään sijoittaneet tänne sielunsa. Sillä täällä oli valon paljastamina monia liikuttavia merkkejä ihmisen halusta elää ikuisesti, täällä oli hänen muinaisten ruumiittensa ulkokuoria ja hänen uskontunnustuksensa mukaisia fetishejä ja muita kummallisia, ajan hampaan säälimättömästi raastamia todistuskappaleita.

      Aikakirjain laatija olisi voinut löytää täältä kaikki tarvitsemansa todisteet; analyytikko muodosti tämän aineiston perusteella ylevän syntyperän oikean yhtälön; filosofi osoitti aristokratian kehityksen sen varhaisimmasta, raakaan voimaan tai viekkauteen perustuvasta alusta alkaen läpi mahtavuuden vuosisatojen aina sen maalaukselliseen rappeutumiseen ja viimeisen vastarinnan alkamiseen asti. Kenties olisi taiteilijakin saanut täällä vahvan, selittämättömän, läpitunkevan hengen, samalla lailla kuin vanhassa katedraalissa kävijä näyttää vainuavan sen sielun.

      Siitä tarunomaisesta miekasta alkaen, joka oli kuulunut sille walesilaiselle heimopäällikölle, joka hyvinpalkitun kavalluksen kautta oli osannut sukeltautua Wilhelm Valloittajan suosioon ja saanut, erään normannin lesken ohella, suuria maa-aloja Devenesciressä, aina siihen maljaan asti, jonka Geoffrey Caradocin, nykyisen Valleysin kreivin devonshireläiset vuokraviljelijät olivat yhteisesti ostaneet hänelle hänen naimisiin menonsa muistoksi lady Gertrude Semmeringin kanssa – kaikki muistomerkit oli haalittu kokoon, lukuunottamatta niitä perheen jäsenten kuvia, jotka olivat Valleysin talon taulukokoelmassa Lontoossa. Vieläpä siellä oli jäljennös vanhasta, keltaisesta, repaleisesta paperikääröstä, joka antoi kuninkaallisen vahvistuksen Caradoc-suvun kaikkein huomattavimman jäsenen, Johnin maille ja arvonimille, Johnin, joka valitettavasti ei ollut huomannut syntyä laillisesta aviosta tuon humoristisen laiminlyönnin vuoksi, jollaisia tavataan vanhimpien sukujen sukutauluissa. Niin, siellä se oli, ripustettuna melkein kyynillisesti erääseen nurkkaan. Sillä tämä seikka, vaikka epäilemättä oli ollutkin polttavana kysymyksenä viidennellätoista vuosisadalla, antoi vain aiheen pieneen ivalliseen tarinaan sen johdosta, että Johnin "oman" veljen, Edwardin, jälkeläisiä epäilemättä tavattiin erään lähipitäjän mäkitupalaisten joukossa.

      Heijastaen asevarustuksista niiden alla oleviin tiikerintaljoihin, jotka perheen nuorempi poika Bertie Caradoc oli tuonut Intiasta vain vuosi sitten, valo näytti esittävän, miten ne, jotka kerta olivat olleet ensimmäisiä sen yksinkertaisen luonnonlain perusteella, joka kruunaa seikkailijat ja vahvat, ollen nyt melkein kokonaan syrjäytettyinä kansallisen elämän päävirtauksista, olivat pakotetut keksimään itselleen seikkailuja, jotteivät menettäisi uskoaan omaan voimaansa.

      Kevätaamun ensimmäisen puolentunnin säälimätön valo ilmaisi monta muuta muutosta kulkiessaan synkistä gobeliineista samettimattoihin, esittäen vastakohtien avulla varman todistuksen nykyisen kreivin ja kreivittären käytännöllisestä älystä, joka oli vieras menneitten aikain asketismille. Ja sitten se näytti jättävän kriitillisen kulkunsa ja ikäänkuin tahtovan peittää kaikki lumouksen verhoon. Sillä aurinko oli noussut, ja itäisten ikkunain kautta tunki sisään sen tasainen ja salaperäinen ilo. Ja sen mukana tuli sisään avonaisesta ristikosta villi mehiläinen ja laskeutui kukkasiin, jotka sijaitsivat pöydällä, huoneen itäpäässä, mitä käytettiin niissä tapauksissa, kun talossa oli koolla vain pienempi seurue. Tunnit kuluivat hiljaisesti, kunnes aurinko oli korkealla ja ensimmäiset kävijät saapuivat – kolme punaposkista, äänekkäänpuoleista palvelijatarta harjoineen. He menivät tiehensä, mutta heti ilmestyi kaksi lakeijaa – kaksi aamiaisbrigadin etuvartiota, jotka seisoivat ammattimaisesti hetken, tekemättä mitään, mutta sitten ryhtyivät tyynesti kattamaan pöytää. Sitten tuli sisään pieni kuusivuotias tyttö, katsomaan, oliko siellä mitään mielenkiintoista – pieni Ann Shropton, sir William Shroptonin ja hänen vaimonsa, lady Agathan lapsi, Agathan, joka oli talon vanhin ja neljästä nuoresta Caradocista ainoa naimisissa oleva tytär. Hän tuli sisään varpaillaan, aikoen yllättää kenen vain tapasi. Hänellä oli pienet leveät kasvot, suuret, teeskentelemättömät, vaaleanruskeat silmät pienen nenän yläpuolella, joka pisti esiin suoraan ja äkisti. Hänen hienoliinaisessa nutussaan oli väljä vyö, joka oli kiinnitetty paljon alemmaksi vyötäisiä, ikäänkuin vapauden vertauskuvaksi, ja hän näytti pitävän kaikkea hyvän pilan arvoisena. Ja pian hän löysikin sellaista, joka kiinnitti hänen mieltään.

      "Täälläpäs on hörriäinen, William. Luuletteko, että voisin kesyttää sen pienessä lasilippaassani?"

      "Sitä en luule, miss Ann, mutta varokaakin, ettei se vaan pistä teitä!"

      "Ei se pistä minua."

      "Miks'ei?"

      "Siksi, että se ei tahdo."

      "Eipä tietenkään – koska te niin sanotte – "

      "Mihin aikaan auto on käsketty?"

      "Kello yhdeksäksi."

      "Minä aion mennä isoisän kanssa aina veräjälle asti."

      "Ajatelkaapas, jos hän tekisi esteitä."

      "Silloin minä menisin joka tapauksessa."

      "Vain niin."

      "Minä voisin mennä hänen kanssaan aina Lontooseen asti! Meneeköhän täti Babs?"

      "Ei, minä en luule kenenkään menevän hänen ylhäisyytensä kanssa."

      "Minä menisin, jos tätikin. William!"

      "Jaa."

      "Onkohan eno Eustace varma siitä, että hänet valitaan?"

      "Tietysti hän on."

      "Luuletteko hänestä tulevan hyvän parlamentinjäsenen?"

      "Lordi Miltoun on hyvin taitava, miss Ann."

      "Onko hän?"

      "Kyllä, ettekö tekin luule?"

      "Luuleeko Charles myöskin niin?"

      "Kysykää häneltä."

      "William!"

      "Jaa."

      "Minä en pidä Lontoosta. Minä pidän olosta täällä, ja minä pidän Cattonista, ja minä pidän kodistani aika paljon, ja minä pidän Pendridnystä – ja – minä pidän Ravenshamista."

      "Hänen ylhäisyytensä poikkeaa tänään Ravenshamiin, niin olen kuullut."

      "Oh, silloin hän tulee näkemään isoäidin! William – "

      "Miss Wallace tulee."

      Leveä- ja kalpeakasvoinen, kärsivännäköinen nainen sanoi ovelta:

      "Tulkaa, Ann."

      "Hyvä, minä tulen! Päivää, Simmons!"

      Sisäänastuva isännöitsijä vastasi:

      "Päivää, päivää, miss Ann!"

      "Minun täytyy mennä."

      "Olen varma, että se surettaa meitä suuresti."

      "Jaa."

      Ovi avautui hiljakseen, ja suuressa huoneessa syntyi toimelias hiljaisuus, kuten aina aterian edellä. Äkisti nuo neljä miestä asettuivat paikoilleen pöydän ympärillä. Lordi Valleys oli tullut sisään.

      Hän lähestyi hitaasti, lukien sinistä sanomalehteä, ja hänen harmaiden silmiensä välissä oli pieni, hänelle outo ryppy. Hänellä oli ruskettuneet, punertavat, tarkkapiirteiset kasvot. Hänen kähärät hiuksensa ja viiksensä alkoivat jo käydä raudanharmaiksi – hänellä oli sellaisen miehen kasvot, joka tuntee oman mielensä ja on tyytyväinen tähän tuntemukseensa.