Talismani. Вальтер Скотт

mani

      Ensimäinen luku

      – He aseineen

      Pois erämaahan kulkivat.

*Takaisinvoitettu paratiisi.*

      Syrian paahtava aurinko ei vielä ollut ehtinyt korkeimmalleen taivaslaella, kun eräs Punaisen ristin ritari, joka oli jättänyt kaukaisen, pohjoisen kotimaansa ja yhdistynyt ristiretkeläisten sotaväkeen Palestinassa, hitaasti ratsullaan kulki niiden santakorpien halki, jotta ympäröivät Kuollutta merta eli niinkuin myöski sanotaan Asphaltin järveä, missä Jordaninvirran aallot juoksevat sisämereen, josta ei ole mitään laskupaikkaa.

      Sotaisa pyhissä-vaeltaja, joka varemmin aamupäivällä oli pyrkinyt eteenpäin kalliolohkareitten ja syvänteiden välitse, oli juuri taaksensa jättänyt nämät jyrkät, vaaralliset vuorisolat ja astunut alas sille suurelle alankomaalle, jossa kaikkivaltiaan ehdotoin ja hirmuinen kosto oli kohdannut entisyyden kirottuja kaupunkeja.

      Väsymys, jano ja matkan vaarat unohtuivat, kun matkustaja muisteli sitä kauhistuttavaa tapausta, joka oli muuttanut Siddimin ihanan, hedelmällisen, ikäänkuin paratiisin huvipuisto hyvästi kastetun laakson kuivaksi, kamalaksi erämaaksi, ijankaikkiseen hedelmättömyyteen tuomituksi, poltetuksi ja kuihtuneeksi aavikoksi.

      Hän teki ristinmerkin nähdessään tuon tumman järven aaltoavan veden, joka värin ja omaisuuttensa puolesta niin isosti eroaa kunkin muun järven vedestä, ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi, kun hän ajatteli että näiden jähmeäin aaltojen alla lepäsi alankomaan muinoin niin uhkeat kaupungit, joille taivahan salamat eli manalaisen tulen tuhovoima oli haudan hakannut, ja joiden jäännöksiä järvi peittää, missä ei elä ainoatakaan kalaa, jonka pinnalla ei yhtään venettä näe, ja joka ei, niinkuin muut järvet, suorita veroa valtamerelle, ikäänkuin jos sen oma hirveä pohja olisi ainoa sopiva vastaanottopaikka sen synkille vesille. Koko ympäristö tässä oli, niinkuin Moseksen aikana "suolaa ja tulikiveä, missä ei kylvetty eikä leikattu, ja ruohoa kasvanut se ei." Maisemata samoin kun merta saattoi kuolleeksi kutsua, sillä se ei tuottanut mitään kasvullisuuden tapaista ja itse ilmaki oli tavallisista siivekkäistä asujamistansa tyhjä; nämät kai kamoksuivat niitä tulikivi- ja maapihkahöyryjä, jotka paahtava aurinko säteillään nostatti merestä paksuina pilvinä, jotka välin muodostuivat vesipatsaitten kaltaisiksi. Mustalla, värähtelemättömällä vedenpinnalla väikkyi kuin verhoina naphta-nimistä tulikivensekaista limaskaa ainetta, joka yhä vain kasvatti noita ilman myrkyllistä huuruja ja siten kauhealla tavalla näytti todistavan Moseksen vanhan historian todenperäisyyttä.

      Aurinko paahtoi melkein kärsimättömällä valolla tätä hävityksen katsanto-alaa ja koko elävä luonto näkyi kätkeyneen sen säteiltä piiloon, se yksinäinen olento pois luettuna, joka hitaasti ratsasti kulkusannan poikki korven lavealla lakealla. Olisi melkein luullut että ratsastaja varsin oli valikoinut oman pukunsa ja hevoisensa asun sopimattomimpina tässä maassa matkustavalle. Rautapaita pitkillä hihoilla, teräskäsineet ja teräksinen rintahaarniska olisivat riittäneet kyllin raskaaksi varustukseksi; hänellä oli lisäksi kolmikulmainen kilpensä kaulassa riippuvassa ja päässä silmiköllä varustettu kypäri, jota peitti terässormuksista tehty huntu ja kaulus, haarniskan ja kypärin välillä olevaa aukkoa suojelemassa kun se vedettiin kaulan ja hartioiden yli. Reisiä ja sääriä suojeli, samoin kuin ruumista, sujuva pansarivaate ja jaloissa oli käsineitten mukaiset rautakengät. Pitkä, leveä ja suora, kaksiteräinen miekka ristinmuotoisella kahvalla riippui hänen vasemmalla kyljellään ja suuri väkipuukko oikealla. Pitkä keihäs, ritarin varsinainen ase, oli satulaan kiinni sidottu, sen ponsi lepäsi jalustimella ja teräksinen pää keinui ratsastaessa taaksepäin, näyttäen pientä lippua, joka tuulahtaessa liehui, vaan veltosti rippui alaspäin, kun oli tyven. Raskaan varustuksen lisäksi oli hänellä sen ohessa myös päällimmäisnä kirjailtu verkatakki, joka, jos kohta hyvin kulunut, kuitenki oli siksi hyödyllinen, että esti polttavia auringonsäteitä rautapukuun pääsemästä joka muuten olisi tullut mahdottomaksi kantaa. Monessa paikoin takkia näkyi, vaikka kuluneena, ritarin vaakunamerkki. Se näytti olevan lepäävä leoparti muistinsanalla: "ma nukun – mua ällös herätelkö." Sama kuva ja lause olivat myös olleet hänen kilpeensä kuvatut, vaikka monet miekanlyönnit melkein olivat hävittäneet maalauksen. Hänen raskaan telanmuotoisen kypärinsä litteällä päällä ei ollut mitään koristusta. Pohjoismaiden ristiretkeläiset näkyivät uhkaavalla itsepintaisuudella kantavan kotimaittensa jykeöitä puollustusaseita kuumassa etelämaassa, johon olivat tulleet taistelemaan.

      Hevoisen varustukset olivat tuskin keveämmät tai mukavammat kuin ritarin. Sillä oli raskas, teräksellä päällystetty satula, joka edessäpäin yhtyi jonkulaiseen rintalaattaan ja taapäin teräspeitteeseen lautasta varten. Satulassa riippui rautakirves eli vasara, jota nimitettiin sotanuijaksi; ohjakset olivat rautasormustimilla suojatut ja päitsien etu-osana oli rautalaatta reijillä silmiä ja sieramia varten ja lyhyellä terävällä piikillä keskessä, joka hevosen otsasta pisti esiin, ikäänkuin satumaisella sarvikuonolla.

      Vaan harjaumisessa kaikki on ja tottumus oli ritarille ja hänen jalolle ratsulleen tehnyt mahdolliseksi kantaa tätä varustusta. Moni niistä länsimaisista ritareista, jotka olivat rientäneet Palestinaan, oli kyllä kuollut, ennenkuin oli polttavaan ilman-alaan tottunut; vaan toisille tämä taas oli ollut ei ainoastaan haittaamaton, vaan terveellinenki ja näitten onnellisten joukkoon kuului myös se yksinäinen ratsastaja, joka vaelsi pitkin Kuolleen meren rantoja.

      Luonto, joka oli muodostanut hänen jäsenensä mahdottoman lujiksi, jotta hän saattoi raskasta rautahaarniskaansa kantaa kuin olisi sen silmikot olleet vain hämähäkinverkosta, oli varustanut hänen yhtä vankalla terveydellä, niin että hän uhatenki saattoi kestää sekä ilman-alan muutoksia, että kaikenlaisia vaivoja ja rasituksia. Mielenlaatunsa näkyi jossakin määrin olevan sopusoinnussa hänen ruumiinrakennuksensa kanssa, sillä niinkuin jälkimmäisellä oli suuri voima ja kestäväisyys sekä mahdollisuus pikaiseen ponnistukseen, niin oli hänen luonteessaan, ulkonaisen levollisuuden ja nöyryyden alla, suuri määrä tuota tulista, haaveksivaa rakkautta kunniaan, jota oli mainioitten normannein pääomaisuus, ja joka on tehnyt heidät hallitsioiksi Europan jokaiseen nurkkaan, missä he vain ovat paljastaneet seikkailiamiekkojansa.

      Onni ei kumminkaan ollut kaikille tämän heimon jäsenille suonut yhtä houkuttelevia palkinnoita, ja ne, jotka yksinäinen ritarimme kahdenvuotisen sotaretken aikana oli Palestinassa voittanut, olivat vaan maallinen maine sekä, niinkuin häntä oli opetettu uskomaan, hengelliset edut. Sillä välin hänen vähät rahavaransa olivat isosti huvenneet, ja sitä nopeammin, kun hän ei ollut käyttänyt niitä tavallisia apukeinoja, joilla muut ristiretkeläiset Palestinan asukasten vahingoksi olivat vähenneitä varojansa lisänneet. Hän ei kiskonut antimia asukkailta, siksi että säästi heidän omaisuuttaan saracenejä vastaan sotiessaan, eikä hänellä ollut ollut tilaisuutta rikastumiseen ylhäisten vankien lunnaista. Se pieni saattokunta, joka kotimaasta oli häntä seurannut tänne, oli vähitellen pienennyt samassa määrässä kuin varat sen ylläpitoon olivat tulleet niukemmiksi, ja hänen ainoa jäljellä oleva aseenkantajansa makasi nyt sairasvuoteella, saattamatta tehdä herrallensa seuraa, joka siis kulki ypö yksin. Tämä oli vähäpätöinen asia ristiretkeläiselle, joka oli tottunut pitämään oivaa miekkaansa luotettavimpana turvanaan ja hurskaita ajatuksia parhaimpana seuranaan.

      Vaan myöskin Lepäävän Leopartin ritarin karaistu ruumis ja kärsivällinen mielenlaatu vaativat lepoa ja virkistystä, ja kuin hän puolenpäivän aikaan oli jättänyt Kuolleen meren vähän matkan päähän oikealle kädelle, havaitsi hän ilomielin muutamia palmupuita, jotka kasvoivat sen kaivon ympärillä, joka hänelle oli osotettu päivällä levähyspaikaksi. Hänen oiva hevosensa, joka oli pyrkinyt eteen päin yhtä ahkerasti ja tasaisesti kuin herransa, nosti nyt myöski päänsä, levitti sieramensa ja joudutti kulkuaan, ikäänkuin tietäen lirisevän veden virvoitukselle ennättävänsä. Vaan vielä piti vaaroja ja vaivoja tulla väliin, ennenkuin hevonen ja ratsastaja pääsivät haluttuun matkanmäärään.

      Kun Leopartin ritari yhä tarkasti silmäili vielä etäällä olevaa palmupuulehtoa, näytti hänestä, ikäänkuin joku esine olisi puitten välissä liikkunut. Tämä etäinen olento erkani puista, jotka osaksi estivät sen liikunnoita näkymästä ja läheni ritaria niin nopeasti, että kohta tuli esiin ratsumies, jonka ritari hänen turbanistaan (kääre-lakistaan), pitkästä keihäästä ja tuulessa liehuvasta viheriästä kauhtanasta tunsi saracenilaiseksi. Itämainen sananlasku sanoo: "korvessa et kohtaa ystävää koskaan." Aivan yhdentekevää oli ristinsotijalle, josko tuo uskotoin, joka komealla arapialaisratsullaan häntä läheni ikäänkuin