Kalevala / Калевала. Элиас Лённрот

nähnyt hirveänsä,

      eip' on nähnyt eikä kuullut.

      Liukui linnat, liukui lannat,

      liukui maat meren-takaiset;

      hiihti kaikki Hiien korvet,

      kaikki Kalman kankahatki,

      hiihti Surman suun e'etse,

      Kalman kartanon perätse.

      Surma jo suutansa avavi,

      Kalma päätä kallistavi

      ottoaksensa urosta,

      nielläksensä Lemminkäistä:

      ei tarkoin tavannutkana,

      ennättänyt ensinkänä.

      Viel' oli liuska liukumatta,

      korven kolkka koskematta

      Pohjan pitkässä perässä,

      Lapin maassa laukeassa.

      Läksi senki liukumahan,

      korven kolkan koskemahan.

      Niin perille päästessänsä

      kuuli melkoisen metelin

      Pohjan pitkästä perästä,

      Lapin lasten tanterilta:

      kuuli koirat haukkuvaksi,

      Lapin lapset itkeväksi,

      Lapin naiset nauravaksi,

      muun Lapin murajavaksi.

      Siitä lieto Lemminkäinen

      heti tuonne hiihtämähän

      koiran haukuntasijoille,

      Lapin lasten tanterille.

      Sanoi sinne saatuansa,

      tutkaeli tultuansa:

      "Mitä täällä naiset nauroi,

      naiset nauroi, lapset itki,

      väki vanha vaikeroitsi,

      kuta haukkui hallikoirat?"

      "Sitä täällä naiset nauroi,

      naiset nauroi, lapset itki,

      väki vanha vaikerteli,

      sitä haukkui hallikoirat:

      juoksi tästä hiitten hirvi,

      silosorkka sorkutteli;

      potkaisi koasta korvon,

      kaatoi kattilat tulelta,

      selin keitot keikahutti,

      vellit lietehen levitti."

      Siitä veitikkä verevä,

      tuo on lieto Lemminkäinen,

      lykkäsi lylyn lumelle,

      kuni kyyn kulon-alaisen,

      solahutti suopetäjän,

      kuni käärmehen elävän;

      itse virkki vierressänsä,

      sanoi sauvakätteheltä:

      "Mi lienee Lapissa miestä,

      kaikki hirven kannantahan;

      mi lienee Lapissa naista,

      kaikki kattilan pesohon;

      mi lienee Lapissa lasta,

      kaikki lastun poimintahan;

      mi Lapilla kattiloa,

      kaikki hirven keitäntähän!"

      Kiinnistihe, jännistihe,

      potkaisihe, ponnistihe.

      Ensi kerran potkaisihe

      silmän siintämättömähän,

      kerran toisen kuopaisihe

      korvan kuulemattomahan,

      kolmannen kohenteleikse

      lautasille hiitten hirven.

      Otti vaajan vaahterisen,

      raksin koivuisen rapasi,

      jolla kytki hiitten hirven

      tarhan tammisen sisähän:

      "Siinä seiso, hiitten hirvi,

      poropeura, poimettele!"

      Selkeä silittelevi,

      taljoa taputtelevi:

      "Oisi tuossa ollakseni,

      sopisipa maatakseni

      nuoren neitosen keralla,

      kanssa kasvavan kanasen!"

      Siitä kiihtyi Hiien hirvi,

      poropeura potkimahan,

      itse virkki, noin sanovi:

      "Lempo saakohon sinulle

      nuorin nei'in maataksesi,

      tyttärin elelläksesi!"

      Ponnistihe, jännistihe:

      raksin koivuisen revitti,

      rikkoi vaajan vaahterisen,

      tarhan tammisen hajotti.

      Siitä sai samoamahan,

      läksi hirvi hippomahan,

      vasten soita, vasten maita,

      vasten varvikkomäkeä

      silmän siintämättömihin,

      korvan kuulemattomihin.

      Siinä veitikkä verevä

      jopa suuttui jotta syäntyi,

      kovin suuttui ja vihastui.

      Hiihti hirveä jälestä;

      niin kun kerran potkaisevi,

      lysmätti lyly lävestä,

      sortui suksi pälkähästä,

      kalhu taittui kannan tiestä,

      keihäs kenkimäsijoilta,

      sauva somman suoverosta.

      Itse juoksi Hiien hirvi,

      jottei päätänä näkynnä.

      Siinä lieto Lemminkäinen

      alla päin, pahoilla mielin

      kalujansa katselevi.

      Itse tuon sanoiksi virkki:

      "Elköhön sinä ikänä

      menkö toinen miehiämme

      uhalla metsän ajohon,

      Hiien hirven hiihäntähän,

      kuin menin minä, poloinen!

      Hävitin hyvät sivakat,

      sauvan kaunihin kaotin,

      kiihke'immän keihojani!"

      Neljästoista runo

      Siitä lieto Lemminkäinen

      arveli, ajattelihe,

      kulle syylle sylveäisi,

      kulle laskisi laulle:

      heittäisikö Hiien hirvet,

      itse kulkisi kotihin,

      vai vielä yritteleisi,

      hiihteleisi hiljallehen

      mieliksi metsän emännän,

      salon impien iloksi.

      Sanovi sanalla tuolla,

      lausui tuolla lausehella:

      "Oi Ukko, ylijumala

      tahi taatto taivahinen!

      Tee nyt mulle suorat sukset,

      kepeäiset kalhuttimet,

      joilla hiihteä hivitän

      poikki soien, poikki maien,

      hiihän kohti Hiien maita,

      poikki