Kalevala / Калевала. Элиас Лённрот

sulhasihin,

      mielly miehi'in hyvihin:

      se oli Kyllikki korea,

      Saaren kukka kaunokainen.

      Tuop' on lieto Lemminkäinen,

      itse kaunis Kaukomieli,

      sa'at saappahat kulutti,

      sa'at airot poikki souti

      tuota neittä saaessansa,

      Kyllikkiä pyytessänsä.

      Kyllikki, korea neiti,

      hänpä tuon sanoiksi virkki:

      "Mitä, kehno, kierteletki,

      rannan raukuja, ajelet,

      täältä tyttöjä kyselet,

      tinavöitä tieustelet?

      En mä tästä ennen joua,

      kuin kiven kuluksi jauhan,

      pieksän petkelen periksi,

      huhmaren sukuksi survon.

      "Enkä huoli huitukoille,

      huitukoille, haitukoille;

      mie tahon tasaisen varren

      tasaiselle varrelleni,

      tahon muo'on muhkeamman

      muhke'ille muo'oilleni

      sekä kasvon kaunihimman

      kaunihille kasvoilleni."

      Oli aikoa vähäisen,

      kului tuskin puoli kuuta.

      Jo päivänä muutamana,

      iltana moniahana

      neitoset kisaelevi,

      kaunokaiset karkelevi

      mannerpuolella saloa

      kaunihilla kankahalla;

      Kyllikki ylinnä muita,

      Saaren kukka kuuluisinna.

      Tuli veitikkä verevä,

      ajoi lieto Lemminkäinen

      orihillansa omalla,

      valitulla varsallansa

      keskelle kisaketoa,

      kaunokaisten karkeloa;

      reutoi Kyllikin rekehen,

      koppoi neien korjahansa,

      tuon asetti taljallensa,

      liitti liistehyisillensä.

      Laski ruoskalla hevoista,

      nauskahutti nauhasella,

      siitä läksi liukumahan.

      Lähtiessänsä sanovi:

      "Elkätte minua, immet,

      ilmi antako ikänä,

      minun täällä käyneheni,

      täältä neien vieneheni!

      "Jos ette totelle tuosta,

      niin teille paha paneikse:

      laulan sulhonne sotahan,

      nuoret miehet miekan alle,

      ettei kuulla kuuna päänä,

      nähä ilmoisna ikänä

      kujasilla kulkemassa,

      ahoilla ajelemassa."

      Kyllä Kyllikki valitti,

      Saaren kukka kuikutteli:

      "Päästä jo minua poies,

      laske lasta vallallensa,

      kotihinsa kulkemahan

      luoksi itkevän emonsa!

      "Jos et laskea luvanne

      kotihini kulkemahan,

      viel' on viisi veljeäni,

      seitsemän setäni lasta

      jänön jälen polkijaksi,

      neien pään perilliseksi."

      Kun ei pääsnyt kuitenkana,

      itse itkulle hyräytyi.

      Sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Joutenpa, poloinen, synnyin,

      jouten synnyin, jouten kasvoin,

      jouten aikani elelin;

      jo nyt sainki joutavalle

      miehelle mitättömälle,

      suojihin soankävijän,

      aina tuiman tappelijan!"

      Virkki lieto Lemminkäinen,

      sanoi kaunis Kaukomieli:

      "Kyllikki, syänkäpyni,

      minun maire marjueni!

      Ellös olko milläkänä!

      En sua pahoin pitäne:

      sylissäni syöessäni,

      käsissäni käyessäni,

      sivullani seistessäni,

      vieressä venyessäni.

      "Mitäpä sinä sureksit,

      mitä huollen huokaelet?

      Tuotako sinä sureksit,

      tuota huollen huokaelet,

      lehmityyttä, leivätyyttä

      ja kaiken elon vähyyttä?

      "Ellös olko milläkänä!

      Mont' on lehmeä minulla,

      monta maion antajata:

      yks' on suolla Muurikkinen,

      toinen mäellä Mansikkinen,

      kolmas Puolukka palolla.

      Ne on syömättä soreat,

      katsomatta kaunokaiset;

      ei ole illoin kytkemistä

      eikä aamuin laskemista,

      heinävihkon heittämistä,

      suolan, suuruksen surua.

      "Vaiko tuotaki surisit,

      tuota huollen huokoaisit,

      ettei oo sukuni suuri,

      kovin korkea kotini?

      "Jos en oo su'ulta suuri

      enkä korkea ko'ilta,

      on mulla tulinen miekka,

      säkenevä säilärauta.

      Se onpi sukua suurta,

      laajoa lajipereä:

      onp' on Hiiessä hiottu,

      jumaloissa kirkastettu.

      Sillä suurennan sukuni,

      laajennan lajini kaiken,

      miekalla tuliterällä,

      säilällä säkenevällä."

      Neiti parka huokoaikse,

      itse tuon sanoiksi virkki:

      "Oi on Ahti, Lemmin poika!

      Jos tahot minuista neittä

      ikuiseksi puolisoksi,

      kainaloiseksi kanaksi,

      sie vanno valat ikuiset

      et sotia käyäksesi

      kullankana tarpehella,

      hopeankana halulla!"

      Siinä lieto Lemminkäinen

      itse tuon sanoiksi virkki:

      "Vannon mie valat ikuiset

      en sotia käyäkseni

      kullankana tarpehella,

      hopeankana halulla.

      Sie itse valasi vanno

      et kyliä käyäksesi

      hyvänki